Myrskyn jälkeen on poutasää

Kaksi ja puoli kuukautta ilman kuulumisia. Reilut kaksi kuukautta Suomessa - vaihtoehtoisesti voisin olla nyt Leipzigissa päkistämässä viimeisiä esseitä palautettavaksi ja odottamassa mun poikaystävää hakemaan mua kotiin. Millaiset fiilikset vaihdon keskeyttämisestä jäi?

Kotiin palattuani mulla oli heti heittämällä hommia: eurovaalit työllistivät mut samantien, ja sen jälkeen Jämsän puoluekokous täytti päivät melko tehokkaasti. Sen jälkeen alkoikin olla kiire opiskella heinäkuun alussa olleeseen tenttiin. Samalla näin perhettä ja ystäviä sekä muun muassa juhlin muutamia valmistujaisia sekä juhannusta. Nyt oon pitänyt pari viikkoa lomaa ja suunnittelen vielä yhden kurssin rykäisemistä ennen kuin mun poikaystävä tulee interraililtaan kotiin ennen elokuun puoliväliä.

En siis oikein edes ehtinyt ajattelemaan Suomeen palattuani mitä on oikein tapahtunut. Mun kotimatkani kesti naurettavat 16 tuntia, joka meni kuitenkin yllättävän nopeasti. Ajatus siitä, että pääsen lopullisesti kotiin, helpotti. Mun poikaystävä lähti Leipzigista maanantaina puoliltapäivin, mun bussi lähti tiistaina klo 5.30 kohti Berliiniä. Kun Matkahuollon bussi ohitti Vaajakosken ABC:n ja olin ihan kotinurkilla, mua alkoi vaan hymyilyttää. Kun astuin kotikynnyksen yli, päällimmäinen tunne oli helpotus: mun ei tarvitse enää lähteä täältä!

Entistä suurempi helpotus oli, kun Jyväskylän yliopiston kansainvälinen toimisto ilmoitti mulle CIMOn päättäneen, etteivät ne peri multa takaisin senttiäkään saamaani 1050 euron Erasmus-apurahaa. Se on taloudellisesti iso voitto. CIMOn mukaan mun tilanteeni oli niin force majeure, että kotiinpaluu oli perusteltua ja välttämättömyys. Kela maksoi mulle ulkomaan opintotukea vielä touko- ja kesäkuulta, vaikken olisi ollut siihen oikeutettu. Ylimääräistä reilua 16 euroa ei kuitenkaan sen vähäisyyden takia peritä takaisin, Kela ilmoitti.

Nyt kun muut kaverit on alkaneet tulla Euroopasta myös kotiin, on tullut vähän haikea olo siitä, ettei mulla ole sitä haikeaa oloa. Sitä, kun voi kerrata niitä kaikkia bileitä, niitä kaikkia tenttejä, sitä uutta kotimaata ja niitä lukuisia ystäviä ympäri maailmaa. Silloin muistan aina sen saman, yhden asian: ei mun elämä olisi ollut sellaista, vaikka olisin Leipzigissa pysynytkin.

Kokonaisuudessaan oon ollut valtavan tyytyväinen mun päätökseen tulla kotiin, se oli ihan oikea. Se jokapäiväinen ahdistus haihtui heti, kun pääsin oman rakkaan kanssa omaan kotiin, omaan lähikauppaan, omaan yliopiston kirjastoon, omien ystävien keskelle. Viimeiset päivät Leipzigissa sain vielä näyttää mun poikaystävälle kaikki mun lempipaikat, mikä oli hyvä päätös ajalle Saksassa. Ainoat hetket, kun oon kaivannut Saksanmaalle, oli nyt kahden viimeisen jalkapallon MM-kisaviikon aikaan... Leipzissa oli salee vähän isommat mestaruusjuhlat kuin täällä Jyväskylässä!

Rahallisesti mun vaihdon keskeyttäminen maksoi paluulipun, jonka sain yllättävän edukkaasti, verran. Totta kai jäin tappiolle esimerkiksi lukukausimaksussa (koska se maksettiin koko lukukaudeksi). Mun vuokrasoppari oli voimassa heinäkuuhun, mutta sovittiin mun vuokranantajan kanssa, että maksan vain kesäkuulta vuokran. Rahoittaakseni muun muassa nämä ja kesän elämistä nostin opintolainaa 4500 euroa.

Sanotaan, ettei kukaan palaa vaihdosta samanlaisena kuin sinne lähti. Kyllä minäkin muutuin. Ymmärsin, mitkä on mun heikkoja kohtia, ja nyt osaan puuttua niihin. Ymmärsin, mikä mulle on tärkeää, ja vaalin sitä nyt kaikin tavoin. Oon ylpeä, että pääsin kokeilemaan vaihtoa, mutta ylpeä myös siitä, että palasin kotiin, kun siltä tuntui.

Haluankin siis, että jos tätä joskus lukee joku, joka pohtii vaihdon keskeyttämistä tai päättää keskeyttää vaihtonsa, muistamaan: siinä ei oo mitään luuseria. Ajattelin itsekin, että on noloa tulla maitojunalla kotiin, mutta se oli oikeasti paras (ja vaikein) päätös, jonka olisin siinä tilanteessa voinut tehdä. Rohkeaa on kuunnella ja seurata omaa sydäntään.

Lempilapseni byrokratia

Byrokratia selätetty! Kotiinpaluu on aiheuttanut kasan paperitöitä, jotka sain tänään vihdoin valmiiksi. Sananen siis siitä, miten tää prosessi on edennyt.

Aivan ensimmäisenä otin yhteyttä yliopistojen kansainvälisiin toimistoihin niin Jyväskylässä kuin Leipzigissakin. Kerroin molemmille - täällä kasvotusten, Suomeen mailitse - tilanteeni, ja Suomen päästä mua kehotettiin heti palaamaan kotiin. Jyväskylän kv-toimistosta ollaan muutenkin oltu todella avuliaita ja vastattu maileihin nopeasti, mikä on ollut mahtavaa.

Saksan päässä kv-toimistosta saa täytettäväksi paperin, jolla saa poistettua itsensä yliopiston rekisteristä. Sama pitää täyttää, kun lähtee täältä ihan tavalliseen tapaan koko vaihtojakson jälkeen. Siihen listataan omat yhteystiedot sekä opiskelijakortin numero sekä syy, miksi on lähdössä. Paperiin pitää hakea muutama allekirjoitus eri paikoista: yliopiston kirjastosta, sairasvakuutuskassasta, asuntolasta ja Bürgeramtista eli asukastoimistosta.

Yliopiston kirjastolla tsekataan opiskelijakortilta, ettei kortilla ole enää kirjoja lainassa. Yksi allekirjoitus plakkarissa jo! Sairasvakuutuskassassa pitää käydä, jos sellaisen asiakas on. Minä en ollut, joten allekirjoitusta ei tarvii. Samoin koska asun yksityisellä, en tarvitse asuntolasta allekirjoitusta, että oon irtisanonut vuokrasopimukseni. Sen sijaan istuin viime keskiviikkoaamuna taas puolisen tuntia oottamassa Bürgeramtissa, että sain pyyhittyä itseni Leipzigin asukasrekisteristä. Hommaan tarvitsi passin, ja virkailija kysyi multa, minne oon muuttamassa. Oisitte nähneet sen ilmeen kun sanoin "nach Jyväskylä", ja virkailija mietti miten se kirjoitetaan...

Tämän jälkeen paperi palautetaan kansainväliseen toimistoon vastaanottoaikoina. Helppoa! Lisäksi, jos haluaa antaa opiskelijakorttinsa pois ja saada siitä kympin arvoisen pantin, sen voi tehdä jossain. Haluan kuitenkin säilyttää kortin muistona, joten en oo palauttamassa sitä yhtään mihinkään (plus käytän sitä viimeiseen asti täällä syömiseen ja tulostamiseen, eli ei tuu kuuloonkaan että oisin sitä nyt palauttamassa).

Suomesta mulle annettiin ohjeistus hakeutua lääkäriin, sillä mun tilanteeni voidaan ehkä laskea force majeure -tilanteeksi. Tällöin en joutuisi palauttamaan mulle myönnettyä reilun tonnin arvoista Erasmus-apurahaa. Asiasta päättää rahan myöntäjä eli Kansainvälisen liikkuvuuden ja yhteistyön keskus CIMO. Leipzigin kansainvälinen toimisto hankki mulle kolmen päivän päähän psykologiajan paikallisen ylioppilaskunnan psykologin luo, josta en käsittääkseni joudu maksamaan mitään.

Mun piti siis toimittaa Suomeen neljä asiakirjaa: selvitys vaihdon keskeytymisen syistä, kuluerittelyn vaihdossa aiheutuneista kustannuksista, lääkärintodistuksen sekä todistuksen toteutuneesta vaihtoajastani. Kaksi ensimmäistä pystyin kirjoittamaan itse, ja ne naputtelinkin heti alta pois. Toteutuneen vaihtoajan todistukseen (Letter of Confirmation) löytyi pohja Jyväskylän yliopiston nettisivuilta, ja Leipzigin kv-toimisto täyttikin sen tänään mulle parissa minuutissa.

Psykologilla kävin viime perjantaiaamuna. Olin antanut etukäteen puhelimessa mun mailiosoitteen ja puhelinnumeron, ja mua oltiin tavoiteltu molemmista - tuloksetta. Mulle oltiin yritetty laittaa mailia nimellä Mario, joten en oo yhtään yllättynyt, että sähköposti ei tullut perille. Kerroin myös, että mun puhelinnumero on suomalainen, eli se alkaa +358, täkäläisittäin siis 00358. Sitäkään ei ymmärretty oikein, joten mulle oltiin soitettu 0358-alkuiseen numeroon... Lisäksi ehdin Marion jälkeen olla vielä Marijo, kunnes mun nimi saatiin papereihin oikein.

Paljastui, että psykologi ei puhunut lainkaan englantia, joten kommunikoinnin oli onnistuttava saksaksi. Onneksi se onnistuikin! Täytin jonkun lomakkeen, jota ne oli mulle yrittäneet mailata, ja kerroin samat asiat joista jo kirjoitinkin. Tänään hain todistuksen, joka oli luonnollisesti saksaksi ja mahdottoman pitkä. Nyt se on kuitenkin hallussa! Skannasin Letter of Confirmationin sekä lääkärintodistuksen ja mailasin kaikki paperit tänään Suomeen.

Lisäksi oon tietysti hoitanut kaikkia pikkuasioita: vaihtanut puhelinliittymän taas netilliseen versioon, tilannut meille uudestaan Hesarin, selvittänyt kesän opintoja opettajilta, ilmoittanut maistraattiin paluustani jne. Kelalle pääsen ilmoittamaan kotiinpaluustani kotiin palattuani, sillä kesäopintotukea hakiessani joudun ilmoittamaan, mitä kursseja teen missäkin kuussa. Ne selviävät lopullisesti sitten Suomessa, kun pääsen tapaamaan professoreja.

Pääasia, että kaikki on nyt kasassa! Onneksi tää sujui kaikki aika jouhevasti, oon siitä tosi iloinen. Mun poikaystävä tulee tänne ylihuomenna torstaina ja lähtee maanantaina, ja mää lähden perässä tiistaina. Viikon päästä tähän aikaan istun jo bussissa kohti Jyväskylää, ihanaa! Nyt jos koskaan oon ansainnut katsoa monta jaksoa peräkkäin How I Met Your Motheria sekä illalla euroviisuja.

Mama, I'm coming home

Olen päättänyt palata täältä Leipzigista takaisin kotiin Jyväskylään. Tämä voi ehkä tulla yllätyksenä, mutta olen pohtinut asiaa kellon ympäri jo pitkään.

Minut tunnetaan kotipuolessa aurinkoisena, sosiaalisena ja hymyilevänä ihmisenä. Täällä olen ollut kaikkea muuta: masentunut, välinpitämätön ja vetäytyvä. Oloni on pahimmillaan ollut todella lamaantunut, enkä ois halunnut nousta uuteen päivään lainkaan. Olen yrittänyt pitkittää sängystä nousemista ja toivonut nukkuvani mahdollisimman pitkään, jotta päivästä olisi kulunut jo mahdollisimman paljon. Illalla oon odottanut, että pääsisin nukkumaan ja jälleen yksi päivä olisi ohi.

Olen itkenyt täällä päivittäin pahasta olosta. Milloin kotona (okei, usein ja melkein koko ajan), milloin kaupungilla tai luennolla. Viime viikolla purskahdin itkuun lähi-Edekan hyllyjen välissä, kun pastalaatuja oli niin montaa ja ajatuskin niiden väliltä valitsemisesta ahdisti. Perjantaina ollessani kaupungilla olisin halunnut vain huutaa niin kovaa kuin oisin jaksanut ja alkaa sen jälkeen itkeä. Tulin äkkiä kotiin, sillä pelkäsin hyperventilaatiokohtausta, jotka voivat olla kohdallani pahimmillaan ambulanssin vaativia tapauksia.

Ennen pääsiäislomaani Jyväskylässä totesin, että täällä sujuu hyvin, ja totesin silloin täällä ihmisille: "On ihanaa mennä kotiin, mutta myös kivaa tulla takaisin." Nyt kun palaan ajatuksissani noihin tilanteisiin, tajuan, että olin yksinkertaisesti yltiöonnellinen kotiin pääsemisestä. Se ehkä vääristi muita ajatuksia ja teki tilanteesta paremman kuin se oikeastaan oli.

Tämän kaiken on epäilty olevan kulttuurishokkia ja mun on kehotettu jatkamaan täällä. Olen ollut yhteydessä Jyväskylän yliopiston kansainväliseen toimistoon, josta todettiin, etteivät tällaiset oireet kuulu normaaliin kulttuurishokkiin, ja että paluu on nyt parhain vaihtoehto. Saksalainen kulttuuri ei myöskään ole mulle mitenkään erityisen vierasta, sillä oon viettänyt aikaisemminkin pitempiä aikoja tässä maassa. Täällä paikallisessa kv-toimistossa mua kehotettiin tekemään asioita yksin, kun kerroin, että läheiset ovat kotona. Ystäväni kuitenkin totesi minulle viikonloppuna: "Ei toi oo enää kasvattava kokemus." Ei munkaan mielestä. Täkäläisen kv-toimiston virkailija ei myöskään voinut tietää taustoistani, sillä mielestäni oon aina ollut melko itsenäinen.

Olen pohtinut kotiinpalua niin monelta kannalta, etten enää edes muista miltä kaikilta. Suurimmat syyt pysyä täällä olivat kesän toimeentulo sekä slovenialainen ystäväni Liza. Kun sain kuitenkin toimeentulon ja kesän kuviot ratkaistua, suurin kivi putosi mun sydämeltäni. Oli myös äärimmäisen vaikeaa kertoa Lizalle, että oon lähdössä kotiin. Ajattelin kuitenkin, etten voi laskea kaikkea yhden ihmisen varaan eikä yksi ihminen voi olla valintani syy: vaikka poikaystäväni on suurin syy tulla kotiin, hän ei suinkaan ole ainoa.

Rahallisesti paluu kustantaa tietysti jonkin verran. Oon kuitenkin ajatellut, että summa on varsin pieni ajatellen sitä, kuinka paljon parempi mun on olla kotona. Mun mielestä on myös tärkeää pyrkiä kohti omaa onnellisuuttaan, ja tässä tapauksessa se nyt tulee hieman maksamaan. Kuinka paljon, sitä en tiedä vielä. Kaikki kustannukset tulevat pahimmillaan nousemaan vajaaseen pariin tonniin, mutta moni asia on vielä auki, sillä aloitan lähdön varsinaisen organisoinnin vasta tänään. Tuun kirjoittamaan siitäkin - siitä, millaista on palata kesken vaihdon, kuinka paljon se maksaa ja mitä se merkitsee. Sellaista kertomusta en googlaamalla löytänyt.

Oon miettinyt, olisiko mulla ollut helpompaa, jos olisin lähtenyt vaihtoon muiden kanssa samaan aikaan tammikuussa. Oon myös miettinyt, oisko mun ollut helpompaa, jos oisin asunut asuntolassa. Oon miettinyt, oisko mun pitänyt lähteä maahan, jonka kieltä en puhu. Niillä millään ei kuitenkaan ole tällä hetkellä väliä, sillä olen täällä, tässä ja nyt.

Lauantaina pohdin ankarasti, mitä mun pitäisi tehdä. Skypetin silloin mummolaan puolentoista tunnin ajan. Tein päätökseni kotiinpaluusta sunnuntaina, ja maanantaiaamuna soittelin mummolaan uudestaan. Silloin ukki totesi: "Sun naamasta jo näkee, että olet iloisempi, ja jaksat hymyilläkin jo." Se kertoo kaiken olennaisen. Nähdään 13. toukokuuta iltakymmenen jälkeen taas, Jyväskylä!

Kurssikattaus, olkaa hyvät!

Millaisia kursseja oon opiskellut täällä Leipzigissa? Tänään tulee jokaisella kurssilla täyteen kaksi kertaa, joten pientä hajua mulla jo on, millaisia ne mahtaa olla. Tässä siis infopaketti siitä, miten täällä opiskellaan viestintää!

Ensinnä: kandivaiheeseen asti täällä luetaan Kommunikationswissenschaftia, eli viestintätieteitä noin niin kuin yleisellä katsantokannalla. Vähän kuin Jyväskylän yliopiston pitkitetyt viestinnän ja median perusopinnot. Maisterivaiheessa erikoistutaan joko puheviestintään, journalistiikkaan tai yhteisöviestintään. Kurssikokonaisuudet on nimeltään Modul, jonka kaikki kurssit on suoritettava - vähän kuin meilläkin esim. perusopintokokonaisuus. Modulit on erikokoisia ja niissä on kahdesta tosi moneen kurssia. En tiedä sen tarkemmin, miten paikalliset opiskelijat niitä opiskelee - saako ne valita mitä haluavat vai kuinka paljon niiden pitää mitäkin suorittaa.

Kursseja on kahdenlaisia: Vorlesung ja Seminar. Vorlesung, eli luentokurssi, on sitä perinteistä luennolla istumista ja tenttimistä. Täällä on noille paikallisille jonkin verran suullisia kokeita, mikä on musta jännää. Luentokursseilla diat tulee nettiin tai ne voi käydä kopioimassa jossain tietyssä paikassa. Mukana on lisäluettavia artikkeleita joka kerralla, ja esimerkiksi yhden kurssin paperinippu maksoi reilut 16e tulostaa (näin kun yksi tyttö oli sellaisen tulostanut, en onneksi itse oo sitä tehnyt vielä) ja oli oikeesti paksun kirjan kokoinen. Öö? Erasmus-opiskelijoiden ei oo pakko tenttiä luentokursseja, vaan luennoilla istumisesta ja keskustelusta opettajan kanssa kurssin päätteeksi saa kolme noppaa, tenttimällä viisi.

Seminar-kursseilla on vähemmän jengiä paikalla (noin 30 henkeä), ja joka kerralle pitää yleensä kans lukea joku artikkeli, josta keskustellaan lyhyesti tapaamisen alussa. Sen jälkeen on yksi (tai kaksi) Referat, eli suullinen esitelmä tietystä aiheesta. Opiskelijat siis ikään kuin opettavat toisilleen asioita esitelmillä, ja niistä voidaan sitten vielä keskustella. Kurssin lopuksi jokainen kirjoittaa esseen, Hausarbeitin. Yks opettaja oli sellai "ja sitten meillä on kurssin lopuksi pieni essee, 12-15 sivua". Toivottavasti se oli sarkasmia, sillä toi ei musta ole kauhean pieni... Erasmus-opiskelija saa läsnäolemalla ja Referatin tekemällä neljä noppaa, mutta jos takoo esseen vielä päälle, saa kuusi opintopistettä.

Erasmus-opiskelijoilla pitää olla läsnäololista, johon pitää jokaisen kurssitapaamisen tai luennon jälkeen käydä hakemassa opettajalta allekirjoitus, että on ollut paikalla. Yksi kurssi kestää huhtikuusta heinäkuulle, ja yhdeltä kurssilta saa olla pois maksimissaan kaksi kertaa. En tiedä mitä tapahtuu, jos on enemmän poissa, enkä ehkä haluakaan ottaa selvää... Tää on musta vähän naurettavaa ja tosi nöyryyttävää, mutta ymmärrän sen, koska läsnäolostakin saa pisteitä.

Sitten niistä kursseista! Tässä on mun listani. Mulla on luentoja maanantaisin klo 13-15, keskiviikkoisin klo 13-15 ja torstaisin klo 11-17. Oon tahallani rakentanut ton niin, että tiistait on vapaita, jotta esimerkiksi reissaaminen ois helpompaa, heh... Torstait on vähän kenkkuja, mutta ainakin niistä on tähän mennessä selvitty.

Politische Kommunikation - Poliittinen viestintä. Kurssilla käsitellään poliittista viestintää yhteisöviestinnän näkökulmasta, ja tää on siis luentokurssi. Mulla on tänään toinen luento tätä, ja ensimmäisellä luennolla käsiteltiin lähinnä sitä, mistä eri näkökulmista poliittista viestintää voi tutkia ja mitä se oikeastaan on. Toivon, että tänään päästään jo vähän enemmän asiaan! Tulossa on muun muassa luento puolueista ja vaaliviestinnästä, mikä kuulostaa musta kiinnostavalta. En ajatellut kuitenkaan tenttiä kurssia.

Internationale Medienpolitik & -ökonomie - Kansainvälinen mediapolitiikka ja -talous. Tällä kurssilla käsiteltiin ekalla luennolla esimerkiksi saksalaisen yleisradion kehitystä ja toisella luennolla erityisesti DDR:n mediaa. Toinen luento meni mulla iloisesti yli hilseen, koska en ollut tajunnut lukea artikkelia tätä varten enkä juuri jaksanut keskittyä... Kurssi on puhdasta journalistiikkaa ja on kans luentokurssi. Tätäkään en ollut aikeissa tenttiä, koska setti kuulostaa vähän turhan haastavalta.

Kommunikationsmedium Computerspiel? - Viestintävälineenä tietokonepeli? Tää kurssi käsittelee tietokonepelejä viestintävälineinä, kuten nimestäkin voi päätellä. Ollaan puhuttu siitä, miksi ihmiset pelaa, vähän pelien historiasta ja siitä, mikä houkuttelee ihmisiä pelaamaan. Tää on luokiteltu täällä interpersonaalisen viestinnän alle, eli ois periaatteessa puheviestintää. Oon vähän siinä ja siinä oonko samaa mieltä, mutta kaikkein lähimpänä tää puheviestintää näistä mun kursseista on. Kyseessä on siis Seminar, ja oon ryhmässä, joka tekee Referatin viestintämalleista. Tällä kurssilla mulla oli ajatuksena napsaista neljä noppaa, eli olla läsnä ja osallistua esitelmiin.

Der öffentlich-rechtliche Rundfunk in Europa - Julkisen palvelun yleisradiotoiminta Euroopassa. Tää on ihana kurssi! Opettaja on herttainen vanha mies ja käsitellään siis sitä, miten yleisradio toimii eri maissa. Jokaisella on siis vähän eri maa tai aspekti käsiteltävänä Referatissa, mulla luonnollisesti Suomi. Opettaja oli ihan fiiliksissä, kun kerroin olevani Suomesta, koska sillä ei kuulemma ole mitään haisua suomalaisesta yleisradiotoiminnasta. Tällä kurssilla meinasin naputtaa Hausarbeitinkin, eli kuusi noppaa oli hakusessa.

Kommunikationsgeschichte 1880-1980. Medien - Politik - Öffentlichkeit - Viestintähistoria 1880-1980. Media - Politiikka - Avoimuus. Tää on kans luentokurssi, ja ollaan tähän mennessä puhuttu siitä miten esimerkiksi tavallisen perheen olohuone on muuttunut vuosikymmenten saatossa. Yksi kurssilla käsiteltävä osa on natsi-Saksan mediahistoria, joka kuulostaa huippumielenkiintoiselta! Tätä kurssia en suunnitellut myöskään tenttiväni, myöskin just sen takia, että en varmaan ymmärrä mitään loppupeleissä...

Siinä ne oli viikkojärjestyksessään! Pari tosi kivaa kurssia, muut ihan jees. Toi Seminar-muotoisuus mua vähän hermostuttaa, koska mulla ei ole aavistustakaan siitä, mitä Referatilta odotetaan. Sekin selvinnee tässä. Erityisesti journalistiikkaa painottavat opiskelijat täällä on ihan omiaan, sillä suurin osa kursseista mun mielestä painottuu just mediaan. Lisäksi täällä on mediapedagogiikkaa (piti miettiä ihan liian kauan miten toi sana kirjoitetaan), mut se ei mua juuri kiinnosta.

Suihkun kautta poliittisen viestinnän luennolle hilirimpsis!

Kotikoloni mun

Tänään mulla on ollut tosi toimeton päivä, mutta sainpahan imuroitua ensimmäistä kertaa täällä. Sen kunniaksi muutama kuva mun pitkulaisesta huoneestani! Kuten oon jo noin sata kertaa kertonut, asun kämppiksen kanssa ihan keskustan välittömässä läheisyydessä. Tää on ihan loistopaikka ja -asunto asua: kauppa on lähellä, tilaa on ja vaikka mun ystävä arvioi julkisivusta kuvan nähtyään tän talon yli satavuotiaaksi, meidän asunto on tosi siistissä ja hyvässä kunnossa. Paljon parempaa ei voisi toivoa!

Tietysti tärkein, eli sänky, ensiksi. Mulla on hassu 100cm levee sänky, johon oli Ikeastakin haastavaa löytää lakanaa. Sellainen naurettavan iso 80x80cm tyyny tuolla myös lymyilee, mutta oon jo oikeastaan aika tottunut siihen. Noi seinällä olevat kuvat oli täällä jo kun tulin, ja kirjat on alkuperäisen asukkaan. Sängyn päädyssä on kuvia musta ja mun poikaystävästä ja keltainen laatikko kätkee sisäänsä kaiken tärkeistä papereista kolikoihin, järkkäriin ja vanhoihin lehtiin sekä toimittaa yöpöydän virkaa. Oikeassa reunassa näkyy myös vähän mun vaatekaappia, joka on iso.

Sängyn vastakkaisella seinällä on ovi muuhun asuntoon sekä mun Ikeasta ostamani postikorttisetti metsän eläimistä. Ihania! Oven saa myös avaimella lukkoon, mikä on hassua (myös vessan ovi toimii samalla lailla). No, oon sitten joka yöksi laittanut oven lukkoon. En tiedä miksi.

Jos pyörähtää ympäri, näkee huoneen toisen päädyn jossa on mun työpöytäni. Vaatekaappi jää vasemmalle (heh siitä ei oo kunnon kuvaa mutta tuollainen puinen jossa on kahden oven takana roikkokaappi ja yhden oven takana hyllyjä, mulla on kaikki vaatteet roikkumassa henkareissa). Sinisessä lipastossa on säilössä lähinnä täältä löytyneitä edellisen tai alkuperäisen asukkaan tavaroita, ja valkoinen Lack-pöytä oli täällä jo tullessani tänne. Ostin sen alle oranssin laatikon pyykkejä varten. Tää työtuoli on ihan kelvoton ja käytössä muljaantunut, mutta huonekaluja en sentään viitsinyt tänne ruveta ostamaan.

Vasemmalla puolellani mulla on kosmetiikka-arsenaali, jonka oon lähinnä sullonut tohon keltaiseen boksiin. Muutamia rasvoja sun muita on pöydällä, mutta esimerkiksi korut on tuolla piilossa. Peili ja magneettitaulu oli täällä kans etukäteen, ja taululle oon laittanut kortteja, esitteitä sun muita joita oon kerännyt ja saanut täällä ollessani. Mulla on täällä myös aina 1,5 litran kivennäisvesipullo pöydällä, koska saksalaiseen tapaan oon ruvennut kotona ollessani litkimään sitä litrakaupalla. Mutta noh, se maksaa lähikaupassa joku parisenkymmentä senttiä per pullo, joten mikäs siinä.

Tätä näkymää tuijottelen ja tässä istun nytkin. Kuten näkyy, ulkona on jo ihan vihreää, on ollut oikeastaan koko sen ajan kun oon ollut täällä. Meitä vastapäätä on tontti joutomaata ja parkkipaikka puiden katveessa, niin ei onneks tarvii huolehtia siitä että joku vastapäisestä talosta kyttäis sisälle. Ulkona oli tänään ihan superkuuma päivällä, ja taitaa vieläkin huidella parissakymmenessä asteessa. Täällä sää on noin kuukauden, ellei puolisentoista, edellä Suomea.

Huomenna ajattelin nukkua pitkään, ottaa kameran mukaan ja lähteä läheiseen siirtola- sekä kasvitieteelliseen puutarhaan sekä uskaltautua elokuviin. Pierce Brosnan dubattuna saksaksi, pakko nähdä!

Hyvää Jyväskylästä

Mun viime postauksessa mainitsemani "tiistaina oon menossa koko päivän" selittyy tällä kuvalla:

Ihana aurinkoinen kevät-Jyväskylä!! Matkustin siis pääsiäislomalle koti-Suomeen, kun keskiviikon kurssin opettaja totesi: "Niin meillähän ei pääsiäisviikolla olekaan luentoa, koska olen Yhdysvalloissa." Se tarkoitti, että mun piti missata vain torstain kurssit. Vielä kun matkustaminen osoittautui inhimilliseksi ja huokeaksi, ei tarvinnut kahta kertaa miettiä missä lagaan pitkät vapaat.

Jyväskylä on ehdottomasti mun kotikaupunkini, ja siellä mun sydämeni on tälläkin hetkellä. Pidän kaupungista valtavasti ja tunnen oloni siellä kotoisaksi. Jyväskylään on etenkin viime aikoina syntynyt paljon kaikkea kiinnostavaa kulttuurihässäkkää ja se on musta pieneksi kaupungiksi kuitenkin tosi virkeä. Pidän Jyväskylässä siitä, miten luonto on kaupungissa läsnä. Lisäksi oon palloillut koko elämäni kaupungin ympärillä, joten tunnen entistä maalaiskuntaakin hyvin. Siellä on kaikkea jännää, jota ei keskustassa tallatessa tajuakaan!

Mun lomaviikko koostui ystävien sekä sukulaisten tapaamisesta, ruoasta ja juomasta - kuinkas muutenkaan... Tapasin ystäviä lasillisella, söin perheen kanssa ja käytännössä oleilin monta päivää. Perjantai kului kokonaan kotona neljän seinän sisällä poikaystävän kanssa makoillessa, mikä oli parasta pitkään aikaan.

Mutta myös juuri avattu Jyväskylän Vegemesta käytiin testaamassa! Oon vieraillut Vegemestassa Helsingissä joskus vuonna kivi ja keppi, ja silloin muistan pitäneeni syömästäni purilaisesta (ei enää mitään muistikuvaa mikä se oli). Nyt valitsin Päivän Pelastuksen, josta muodostuikin päivän pelastus ja kiljuvan nälän kukistaja. Käytiin hakemassa hampurilaiset mukaan torstai-iltana joskus ysin aikoihin, jolloin jonoa ei ollut ollenkaan - kuulemma ensimmäistä kertaa avaamisen jälkeen. Ihanaa kuulla, että jyväskyläläiset on olleet innokkaita kokeilemaan vegepurilaisia! Palvelu oli tosi reipasta, iloista ja avointa, mutta paikka oli vielä vähän remppavaiheessa. Mielenkiinnolla ootan seuraavaa reissua sinne, suosittelen!

Toinen paikka, jota pääsin kotona vieraillessa testaamaan, on jo jonkin aikaa hengaillut Jyväskylän baarikartalla. Kyseessä on K*lma, joka on Helsingissä sijaitsevan K*rvin serkku. Oon saanut sen käsityksen, että K*lma haluaa nimenomaan profiloitua viinipaikaksi, ja sisustus paikassa oli sellaiseen profiiliin sopivan aikuinen ja tyylikäs. Telkkareista tosin tuli lätkää, joka oli välillä niin kovalla, että oli vaikeaa keskustella. Mutta mikä parasta: K*lma tarjoilee mun ehdotonta lempparipunkkua, Bundustar Merlot'a!! Kehaisin valintaa baarimikkona toimineelle ravintolapäällikölle, joka kertoi sen olevan myös hänen lempparinsa. Hyvä maku!

Saavuin takaisin Leipzigiin tiistain ja keskiviikon välisenä yönä puolenyön maissa. Tänään istuin luennolla kuusi tuntia putkeen, ja olo oli sellainen viideltä kun pääsin syömään. En juuri jaksanut keskittyä... Kunhan ensi viikolla oon päässyt taas poliittisen viestinnän makuun, esittelen mun kurssivalikoimaakin. Ja tästä mun huoneesta voisin jaaritella viikonloppuna!

Uomat alkavat muodostua

Blogihiljaisuus ei suinkaan oo johtunut itsekseen itkemisestä, vaikka niin voisi edellisestä postauksesta päätellä. Päinvastoin: täällä on tapahtunut niin paljon, etten oo ehtinyt rauhoittua kotona ollenkaan (terveisii Laura!). Tänään päätinkin omistaa päivän kokonaan itselleni, eli makoilin aamulla neljä tuntia sängyssä pelaten pasianssia, pesin juuri pyykkiä ja aion vaan olla sekä kerätä voimia.

Oon kyllä pohtinut pariin otteeseen mun motivaatiota olla täällä: kumpuaako se musta itsestäni vai tuleeko se ulkopuolelta. Viikko sitten olin varma, että paine vaihtoonlähtemisestä ja muiden odotukset on saaneet mut hakeutumaan tänne. Nyt oon kuitenkin huomannut, että kyllä mää täällä tykkään olla ja haluan olla täällä. Tällä hetkellä olo on siis hyvä.

Tällä viikolla on riittänyt aktiviteettia suuntaan jos toiseenkin. Tiistaina tein matkan Ikeaan, ja nyt mun huone alkaa näyttää jo enemmän multa itseltäni. Siivosin samalla edellisten asukkaiden tavarat pois näkyvistä, mikä auttoi myös paljon. Esittelen tämän mun sopen jossain vaiheessa! Bussimatkan Ikeasta päärautatieasemalle pitäisi kestää puolisen tuntia, mutta missasin juuri lähteneen bussin ja jouduin odottamaan seuraavaa tunnin verran. Kuskilla ei ollut myydä mulle yksittäislippua, joten pääsin jäniksenä kyydissä, mutta kun näin Leipzigin keskustaa lähestyttäessä virkapukuisen ihmisen pysäkillä, päätin pompata pois kyydistä ja kävellä loppumatkan. Olinkin kolmen kilometrin päässä keskustasta ja lähdin vielä kävelemään kilometrin verran väärään suuntaan... Lopulta löysin ratikan, jolla pääsin kotiin, ja paluumatka kesti kaikkineen kolmisen tuntia.

Keskiviikkona alkoivat kurssit, joista kerron myös myöhemmin tarkemmin. Mulla on kolme luentokurssia ja kaksi seminaaria, enkä oo itsekään vielä ihan varma miten noi seminaarit toimii. Sen tiedän kuitenkin, että kun professorilla ei ole luentokalvoja tms ja muistiinpanot pitää tehdä pelkästään saksankielisestä puheesta, keskittyminen herpaantuu kolmen vartin jälkeen. Vaan mulla on kyllä tosi mielenkiintoisia kursseja, viimeinen ja ehkä kiinnostavin alkaa huomenna!

Oon myös tavannut paikallisia vihreitä ja ilmoittautunut mukaan vaalityöhön. Jee! Täällä käydään kunnallisvaalit samana päivänä, 25. toukokuuta, kuin eurovaalitkin, ja kampanjointi keskittyy täällä enemmän siihen suuntaan. Täytyy nyt tässä päntätä Leipzigin vihreiden miltei 80 sivun mittaista vaaliohjelmaa... No, oikeesti täytyy ehkä esimerkiks selvitellä miten koko kunnalliskuvio toimii, kun täällä ehdokkaat on puolueiden sisällä listattu järjestykseen ja jokaiselta alueelta valitaan tietty määrä ihmisiä.

Mulle on täällä muodostunut hyväksi ystäväksi puolessatoista viikossa slovenialainen Liza. Ollaan tosi samalla aaltopituudella ja voidaan hengailla tuntikausia puistossa tai jaaritella lounaalla sitä sun tätä. Just eilen vietettiin koko päivä Lizan sekä Prahasta tulleen Lizan kaverin Oton kanssa puistoissa istuen ja auringosta sekä lämmöstä nauttien. Ihanaa kun on joku, jolle voi aina laittaa viestiä kun on tosi iloinen tai surullinen jostain! En malta oottaa mun vierailua Ljubljanaan tai sitä, kun Liza tulee Suomeen. Lisäksi oon tutustunut jo mainitsemaani brittiläiseen tyttöön (jonka kanssa puhutaan saksaa, hauskaa) sekä tällä viikolla yhteen paikalliseen tyttöön ja itävaltalaiseen vaihtariin. Erityisen mukavalta ja kotoisalta tuntui, kun kävelin perjantaina yliopistolla ja itävaltalainen tuttavani käveli vastaan. Moikattiin ja vaihdettiin pari sanaa. Ihan kuin kotona!

Ootan vielä, kun petivaatteet pyörii pesukoneessa ja syön vähän jäljellejäänyttä salaattia (mun ruokahalukin alkaa palata!). Ehkä avaan tänään vielä sen Netflixin tai seuraan Suomen telkkaria netitse. Huomenna on taas täysi päivä ja tiistaina oon menossa koko päivän, joten nyt on vaan hyvä relailla.

Loputon koti-ikävä

Viime päivät on olleet täällä henkisesti todella raskaita. Täällä ei oo tapahtunut juuri mitään enkä oo jaksanutkaan tehdä mitään. Lähinnä oon istunut tietokoneella ja pitänyt Ylen tv-kanavia taustalla auki. Nukuttaakin koko ajan, väsymys ei vaan mee pois.

Toissapäivänä olin tutoreiden järjestämällä kapakkakierroksella, ja tutustuin yhteen tosi hauskaan slovenialaiseen tyttöön. Tultiin niin hyvin juttuun, että suunniteltiin jo miten se tulee käymään Suomessa ja minä meen Ljubljanaan. Nähdään kolmen tunnin päästä ja vaan hengaillaan. Ihan kivaa, mutta tällä hetkellä haluaisin vaan maata sängyssä. On vaikeaa jopa keksiä 100 Happy Days -haasteeseen mitään, mistä olisin kunakin päivänä onnellinen tai iloinen, mikä mulle normaalisti on naurettavan helppoa. Ruoka ei myöskään vieläkään maistu: aamupala saattaa olla ainoa, mitä syön päivän aikana.

Koti-ikävä on valtava enkä tähän mennessä oo nähnyt oloa täällä mielekkääksi. Mun luennot alkaa vasta ensi viikon keskiviikkona, joten tässä on kärvisteltävänä ihan samanlainen turhien päivien jakso kuin tähänkin asti, ja tämäkin on tuntunut jo ihan kamalalta. Oon itkenyt joka päivä sellaista lohdutonta itkua, ja eilen jo laskin, paljonko mun kotiinpaluu maksaisi (matka kotiin, Erasmus-apurahan palauttaminen, loput vuokranmaksut Saksaan jne). Summa oli toistaiseksi sellainen, jonka voisinkin maksaa. Suomessa mulla riittäisi kyllä myös kirjatenttejä tehtäväksi, eli opiskelemaan kyllä pääsisin.

Kaikki on sanoneet mulle, että kyllä tästä kivaa tulee kunhan kaikki vaan pääsee vauhtiin. Niin voikin olla, en epäile yhtään. Kaikki on myös puhuneet, että hirveen kiva kokemus se on ja saa ystäviä ympäri maailmaa. Oon kuitenkin vähän skeptinen sen suhteen, ja täällä oon nyt minä Leipzigissa, ei kukaan muu jossain muualla. Mun tilanne ja kaupunki on ihan eri asia kuin kenen tahansa muun vaihtokokemus. Voihan yksinkertaisesti olla, ettei musta ole tähän, enkä pelkää myöntää sitä. Voin olla se luuseri, joka ei selviä ees neljää kuukautta ulkomailla yksin. Se tässä onkin kaikkein pahinta: yksin.

Totta kai täällä tapaa koko ajan uusia ihmisiä ja saa uusia ystäviä, mutta oon silti täällä yksin. Ei mulla ole täällä perhettä (vaikka mun edellisen vaihdon isäntäperhe asuukin parinsadan kilometrin päässä) eikä mun poikaystävä ole täällä. Täällä ei ole niitä ihmisiä, joilta saan voimaa kun en muuten jaksa. Suomessa ne on, ja sinne haluaisin.

En tiedä miten yleinen semmoinen käsitys on - mulla se ainakin oli - että heti kun vaan saa jalkansa tän maan maaperälle, se on menoa ja meitä revitään joka suuntaan Erasmus-juttujen puitteissa. Ainakaan mää en oo kokenut niin. Täällä on jäänyt oikeasti tosi yksinäiseksi, ja täytyy nähdä valtavasti sen eteen, että tästä elämästä täällä saa elämisen veroista. Se on vaikeaa, kun tietää, ettei kotona sellaista vaivaa täytyisi nähdä.

Nyt mun suunnitelmissa on sinnitellä 34 päivää, kunnes mun poikaystävä tulee käymään täällä. Jos mulla silloinkin on vielä kauhea koti-ikävä ja elämä on täällä kurjaa, lähden kotiin. Mitään luuserileimaa en pelkää. En aio kiduttaa itteeni yhtään sen enempää, koska siinä ei ole mitään järkeä. Sitä ennen tuun itkemään vielä kyllä monet itkut, vielä tänäänkin.

Hetkiä, vinkkejä ja tunnelmia arkipäivästä

Tänään annoin itseni vihdoin nukkua niin pitkään, kuin vaan nukuttaisi. Heräsin jo ennen kahdeksaa... Ainakin mun unirytmi on Suomessa vakiintunut tosi hyvin, koska eilen olin puoli yhdentoista aikaan jo ihan nukkumaanmenokunnossa. Katsotaan miten mun käy sitten kun Erasmus-bileet alkavat...

Haluan kirjata ylös nyt ihan pieniäkin asioita, siis: musta on ihanaa, että lähi-Edekassa on aika hyvät vegevalikoimat. Esimerkiksi aamupalan voin syödä hyvin samanlaisena kuin Suomessakin. Löysin muun muassa kasvismargariinia, soijajogurttia - ja mikä parasta - luomua "suomalaista leipää" eli jotain tollaisia moniviljapaloja, joita päätin vetää täällä sellaisten höttösämpylöiden sijasta. Kuitenkaan mulla ei oo juuri ollut ruokahalua täällä, vaan maanantainakin söin aamulla kaks sämpylää ja iltapäivällä pari leipää ja vähän jugua. Lisäksi tuntuu tylsältä tehdä ruokaa vaan itselleen, ja vaikka tykkään hirveesti ruoanlaitosta, en oo täällä oikein jaksanut vielä innostua siitä. Mun mielestä meillä on täällä vähän huonot ruoanlaittovälineet ainakin verrattuna siihen, mihin oon tottunut (esimerkiks että on useempi kattila). Lisäksi vielä yksi ruokaan liittyvä juttu: täällä opiskelijaruokaloissa - Mensoissa - saa kasvisvaihtoehdon lisäksi vegaanivaihtoehdon, miten siistiä! Sellainen maksaa 3,20e, kasvisvaihtoehto vähän vähemmän. Vielä en oo päässyt noita testaamaan, kun ei ole opiskelijakorttia.

Täällä on ollut vähän yksinäistä. Oon ollu kipeenä ja lähinnä niistänyt, yskinyt ja juonut teetä. Lisäksi täällä ei loppujen lopuksi oo nyt ees ollut kauheesti mitään Erasmus-juttuja, joihin lähteä mukaan. Koko Erasmus-kenttä on ylipäänsä vähän hajanainen, eikä täällä ole selkeää ESN-meininkiä kuten jossain muualla. Tänään meinasin illalla kuitenkin mennä yhteen uusien opiskelijoiden infotilaisuuteen, jos tutustuisin muihin ihmisiin. Mun kontaktit on jääneet täällä tällä hetkellä mun kämppikseen sekä yhteen brittityttöön, jonka kanssa oltiin ilmoittautumisessa yhtä aikaa ja käytiin eilen kahvilla. Erasmus-Facebook-ryhmiäkin on täällä vaikka kuinka paljon, ja osa on aktiivisempia kuin toiset. Informaation saaminen on siis välillä vähän työn takana. Erasmus-tapahtumat alkaakin kunnolla ehkä vasta nyt ja ensi viikolla, joten on ollut vähän tylsää lagailla täällä, kun voisin yhtä hyvin lagailla kotona. Tylsyys on nimenomaan ollut kaikkein pahinta: kun ei ole _mitään_ tekemistä.

Olin ottanut tänne mukaan vaan vähän kaikkea: shampoota, saippuaa, vanulappuja jne. Niitä ei kannatakaan ottaa, nimittäin yliopiston pääkampuksen vieressä sijaitsee iso, kaksikerroksinen dm. Dm on siis kauppa, josta saa (luonnon-)kosmetiikkaa, kuivaruokaa, vauvajuttuja, siivousvälineitä jne. Ja miten halvalla! Ostin kaikenmaailman tavaraa, esimerkiksi voiteita, pinnejä, mysliä, vanulappuja, shampoota ja kookosöljyä, ja kangaskassillinen tavaraa maksoi alle 25 euroa. Esimerkiksi ekoshampoo maksoi 65 senttiä... Luonnonkosmetiikkaa oleva vartalorasvakin maksoi 1,25 euroa. Kaikki tollaiset varastot on siis tosi helppoa käydä täydentämässä heti yliopistolle ilmoittautumisen jälkeen ja halvalla! Suunnittelin, että kun piipahdan Suomessa toukokuun lopulla (ens kuussa, jee!), pakkaan rinkan täyteen erilaisia rasvoja ja meikkejä ja vien kotiin.

Oon suunnittelut myös Ikea-reissua ehkä huomiselle, jotta saisin tänne omat tyynyt ja peitot ja petivaatteet ja muut. Tällä hetkellä käytän mun kämppiksen vieraspetivaatteita ja -tyynyä ja -peittoa. Ikea on tästä Leipzigin keskustasta noin puolen tunnin bussimatkan päässä. Tein vähän ostoslistaa ja siitä tuli valtavan pitkä... Otin esimerkiksi vaan yhden pyyhkeen mukaan, joten täytyy ostaa toinenkin. Tekis mieli ostaa kaikkea kivaa ja nättiä tähän huoneeseen, mutta pitää muistaa että täältä ei kauheasti isoja peittoja viedä sitten mukanaan. Täytyy miettiä, mitä niiden kanssa sitten tekee.

Vielä lopuksi maailman paras asia: Jyväskylän yliopiston VPN-verkko. Yhteyden asentamiseen ja käyttöön löytyy yliopiston sivuilta tosi helpot ohjeet, ja mulla oli esimerkiksi koko eilisillan YLE TV1 suorana auki taustalla, helpottaapahan koti-ikävää... Esimerkiksi YLE Areenan ohjelmia voi katsoa ton yhteyden avulla myös ulkomailta. Täällä Saksassa ei myöskään oo vielä Netflixiä (oikeesti mitä!!), joten pääsin siihenkin käsiksi näppärästi VPN-yhteydellä. Suosittelen!

Ensimmäisten päivien to do -lista

Nää pari ensimmäistä päivää on mennyt hyvin pitkälti byrokratian parissa. Saatiin yliopistolta to do -lista, jonka mukaan juttuja on tehty.

1. Immatrikulation - ilmoittautuminen yliopistoon
Vinkki: kannattaa mennä paikan päälle heti ensimmäisenä aamuna, kun ilmoittautuminen alkaa. Olin yhdeksän maissa paikalla yliopistolla, ja taisin olla seitsemän Erasmus-vaihtari. Keltaisen numerolapun kanssa odoteltiin odotushuoneessa, kunnes kansainvälinen tutor kutsui kunkin yksitellen luokseen huoneen eteen. Siellä piti antaa passi, kaksi passikuvaa, todistus että mut on otettu opiskelijaksi Leipzigin yliopistoon (tuli postissa Suomeen) sekä sairasvakuutus eli mun tapauksessa eurooppalainen sairaanhoitokortti. Tutor haki mun kansion, jossa oli esimerkiksi mun hakemus sisällä, ja antoi sen lisäksi esitteet yliopistossa aloittamisesta, yliopistoliikunnasta sekä tutoreiden järjestämästä ohjelmasta.

Hetki taas odottelua, kunnes meidät kutsuttiin pareittain toiseen huoneeseen. Siellä yksi (1) yliopiston työntekijä esitteli meille tärkeitä papereita kansiosta ja liimasi passikuvan johonkin paperiin. Saatiin esimerkiksi tunnukset yliopiston sisäiseen verkkoon, lasku ylioppilaskuntamaksusta sekä ohjeet ottaa yhteyttä omaan Erasmus-ainekoordinaattoriimme. Saatiin taas hetki odottaa, kunnes samassa huoneessa toinen rouvashenkilö esitteli meille tässä esittelemääni to do -listaa ja vastasi kysymyksiin sekä kertoi, mitä kaikkea meidän ilmoittautumisen jälkeen tehdä. Lisäksi saatiin Universität Leipzig -kangaskassit, joissa oli superpaljon esitteitä, pikkupusseittain nallekarkkeja sekä mun lemppari: KFC-pelikortit. Kaikkeen tähän meni heti aamulla vain vajaa tunti.

2. Wohnen - asuminen
Kuten kerroin, saksalaiset opiskelijat asuu paljon kimppakämpissä yksityisellä. Ajattelin esitellä meidän asuntoa vielä myöhemmin, kunhan saan omat petivaatteet ja muut. Täällä ei kuitenkaan vielä tunnuta odottavan, että meillä ois asunto - kauhean moni on kysellyt, että joko sulla on osoite.

Uusi kotikatu. Meidän talo on toi heti oikealla oleva valkoinen,
ja mun huoneen ikkuna on toi kaikkein lähimmäisin ihan ylimmässä kerroksessa.

3. Krankenversicherung - sairasvakuutus
Jos sulla ei Saksassa ole yksityistä sairasvakuutusta, oot pulassa. Siksi yliopistokin vaatii sellaisen. Onneksi EU-maista tulevilta opiskelijoilta riittää eurooppalainen sairaanhoitokortti, joita näyttikin monella olevan mukana. Se on ihan näppärä kaveri, sillä reissatessa sillä saa hoitoa muissa EU-maissa siihen hintaan, mitä paikallisetkin, jos oon oikein käsittänyt. Joka tapauksessa sen voi tilata Kelan sivuilta ilmaiseksi ja se on aina jonkin aikaa voimassa, kunnes Kela postittaa kysymättä uuden. Näppärää kuin mikä!

4. Anmeldung beim Bürgeramt - ilmoittautuminen asukkaaksi
Leipzigissa pitää käydä ilmoittautumassa kaupungin asukkaaksi olikohan nyt parin viikon sisään siitä, kun on tänne saapunut. Yliopistolta ohjeistettiin, että kannattaa käydä jossain sivukonttorissa eikä kaupungintalon päätoimistolla, ettei tarvitse jonotella niin kauheasti. Googlasin vähän, ja kävi ilmi, että kaikki muut toimistot on musta ihan naurettavan kaukana ja kaupungintalolle kävelee kymmenessä minuutissa. Menin sinne tänään vähän aukeamisajan jälkeen ja odottelin alle 30min, eli en ees mitenkään kamalasti. Kun mun vuoro tuli, ehdin sanoa virkailijalle "oon tullut Suomesta Erasmus-opiskelijana" ja virkailija tiesi mistä on kyse. Mukaan tarvitsi passin ja sen osoitteen, jossa asuu. Lisäksi kysyttiin oonko naimisissa, koska saavuin tänne ja siinä se taisikin olla. Nyt mulla on sitten virallinen paperi, että oon leipzigilainen. Lähtiessä täältä täytyy sitten tehdä sama toisinpäin. Ah, byrokratia!

5. Kontoeröffnung - tilin avaaminen
Mietin etukäteen, että noinkohan oikeesti on fiksua avata pankkitiliä Saksaan neljäksi kuukaudeksi. Yliopiston ilmoittautumisessa kävi ilmi, että pakollista se on vain asuntoloissa asuville, koska jotain vuokranmaksuun liittyviä juttuja. Deutsche Bankilta saa kuulemma ainakin hyvän ja ilmaisen tilin. Päätin olla avaamatta omaa tiliä, koska voin maksaa mun suomalaiselta pankkitililtä kaiken tarvittavan ja nostaa käteistä pankkiautomaatista. Koskaan aiemmin ei ainakaan oo mennyt maksuja käteisen nostamisesta, ja käteisellä ajattelin täällä pääosin pelata. Se auttaa vähän hahmottamaan rahankäyttöä ja kelpaa ainakin aina.

7. Semesterbeitrag - lukukausimaksu
Tää ei oo varsinainen lukukausimaksu, vaan vertautuu musta enemmän ylioppilaskunnan jäsenmaksuun. Kaikki maksettava raha - 129,50e - menee opiskelijajärjestöille. Maksamalla maksun voi sitten opiskella täällä ja kymmenen päivän kuluttua saa opiskelijakortin. Opiskelijakortilla saa esimerkiksi matkustaa Leipzigin joukkoliikenteessä ilmaiseksi illalla ja yöllä klo 19-5 välisenä aikana sekä viikonloppuisin - muun muassa tästä maksetaan tossa maksussa. Maksu kannattaa maksaa heti kuin mahdollista, ja itse tein sen heti ilmoittautumisen jälkeen. Mukaansa yliopistolta saa lappusen, jolla maksun voi maksaa missä tahansa pankissa käteisellä, mutta pyytäessä saa myös IBAN-luvut ja muut, jotta laskun voi hoitaa itse verkkopankissa.

8. Semesterticket - lukukausilippu
Opiskelijat voivat ostaa lukukausilipun, jolla saa matkustella joukkoliikenteellä Leipzigissa sitten niin kovasti kuin sielu sietää. Puoli vuotta eli 6kk maksaa 94e, joka on oikeesti tosi huokea hinta. En itse kuitenkaan varmaan oo ostamassa tota lippua, koska oon täällä vaan neljä kuukautta (eli kun puolella vuodella toi ois 15,67e/kk, on se neljällä kuukaudella sitten 23,5e/kk) ja asun vain kymmenen minuutin kävelymatkan päässä keskustasta. Lisäksi täällä on kesä, eli kulkeminen on muutenkin ihan mukavaa - eri asia, jos ois kylmä ja pitäs kulkea pitkiä matkoja. Fillarin ehkä hankin, saa nähdä.

Lisäksi: kurssien valinta
Sovin täksi päiväksi keskusteluajan mun oman Erasmus-ainekoordinaattorin assistentin kanssa. Käytiin vähän mahdollisia kursseja läpi, ja systeemi selkeytyi kyllä heti. On kursseja, joista on luennot (Vorlesungen) ja tentti (Klausur), ja näille voi marssia ilmoittautumatta ennakkoon. Joka luennon jälkeen haetaan luennoitsijalta kuittaus, että on ollut luennolla, ja kaks kertaa voi ilmeisesti olla pois (hehheh tää on Jyväskylän yliopiston viestinnän laitoksen jengille tuttua). Tentin voi tehdä halutessaan, mutta pelkällä läsnäololla saa noppia käsittääkseni kolme kappaletta. Lisäksi on kursseja, joissa opiskelijoita on vähemmän, ja joissa tehdään enemmän ryhmätöitä ja muita. Näiden nimi on Seminar. Jos haluaa osallistua tällaiselle kurssille, pitää mailata kurssin opettajalle ja pyydellä päästä mukaan. Itse en oo vielä kursseja katsellut, vaan meinaan tehdä sen seuraavaksi. Mun kursseista lisää sitten tuonnempana. Lisäksi ton assistentin piti allekirjoittaa paperi, että oon käynyt sen juttusilla, ja nyt mun pitäisi skannata ja mailata toi kansainväliseen toimistoon. Voisitteko saksalaiset jo päättää haluutteko asiat paperilla vai sähköisesti eikä molempien kirjavana sekoituksena...

Tällainen paperisotapläjäys tällä kertaa. Fiiliksiä näiltä ensimmäisiltä kokonaisilta päiviltä luvassa vähän myöhempänä, nyt siis kurssien valintaa ja myöhemmin ruoanlaittoa sekä Netflixiä, sillä oon koko ajan ollut täällä kipeänä ja vetänyt Strepsilsejä, Finrexiniä, teetä ja käyttänyt kymmenittäin nenäliinoja.

Edelleen itku kurkussa, mutta nyt sentään perillä

Täällä sitä nyt ollaan, uudessa kodissa. Matka oli uuvuttava, eikä vähiten siksi, että oon itkenyt koko päivän. Se yhdistettynä valtavaan väsymykseen, uuteen ympäristöön sekä vieraaseen kieleen ja kulttuuriin on ollut raskasta. Heti kun pääsin tänne kämpille oli pakko nukkua pari tuntia, ja elämä näytti onneksi heti vähän valoisammalta.

Silti itkettyä on tosiaan tullut hurjana. Ikävästä, lähinnä. Muutos tiiviistä yhdessäasumisesta parintuhannen kilometrin välimatkaan on tuntuva, enkä tällaisena muutenkin herkästi itkevänä ihmisenä sitten oo muuta tehnytkään kuin vollottanut ikävää. Onneksi on enää vain 39 päivää, kun mun poikaystävän kanssa nähdään taas.

Huomenna menen klo 9 ilmoittautumaan yliopistolle. Kuuleman mukaan siellä odottelee 400 vaihtaria, joiden ilmoittautumisia hoitaa kolme virkailijaa. Sitä odotellessa...

Kyyneleet silmissä kohti uutta

12 tunnin päästä bussi kurvaa Jyväskylän matkakeskukselta kohti Helsinki-Vantaan lentokenttää. Sieltä lennän SASin avustuksella Tukholman kautta Berliiniin, jossa olen klo 11.20 paikallista aikaa. Kunhan olen selvinnyt Berlin Tegelin lentokentältä Berlin Hauptbahnhofille eli päärautatieasemalle, Deutsche Bahn vie mut Leipzigiin, jonne saavun klo 15.04. Siellä mun kämppis on poikaystävineen vastassa ja ajavat mut autolla mun uuteen kotiin, mun uudessa kotikaupungissa.

Tänään olen itkenyt varmaan jo ainakin viidesti, ilosta ja haikeudesta, onnesta ja ikävästä. Tuntuu, että käsillä on mun elämäni suurin seikkailu: seikkailu, josta en tule takaisin samana ihmisenä. Pelottaa tällä hetkellä ihan vietävästi, mutta ootan myös sitä aurinkoista (10 vrk sääennuste lupaa Leipzigiin vain aurinkoa ja vähintään +15 astetta joka päivä) ihanankielistä ympäristöä, jossa pian opettelen elämään.

Jyväskylässäkin paistaa aurinko ja on lämmintä +11. Tekisi mieli itkeä vain senkin takia, ja siksikin, että mun jännityksen ja onnen sekaiset ajatukset tiivistyy tän kappaleen poljennossa:

 

Asuntoasiaa leipzigilaisittain

Fiilikset helpottaa! Mun Buddyn maili oli mennyt iloisesti roskapostiin, mutta neuvokkaana nuorena miehenä (puhun nyt itseäni kolme vuotta vanhemmasta) hän etsi mut Facebookista ja laittoi viestiä - ja miten mukava onkaan! "Jos haluat, voin auttaa sua ilmottautumisessa" oli silkkaa hunajaa mun korville, ja "mentäiskö maanantaina vaikka jo kahville" sai mut ehkä vihdoin tajuamaan että oon oikeesti lähdössä. Ens maanantaina kahville Leipzigissa!

Kuitenkin sitä jo pari kertaa lupailemaani asuntoasiaa. Saksalaiset harrastaa tosi paljon WG- eli Wohngemeinschaft-asumista. Suomeksi: ne asuu tosi paljon isoissakin kimppakämpissä, jopa ihan kommuuneissa. Miten kivaa! Luin, että Leipzigissa opiskelija-asunnot on aika kaukana keskustassa ja DDR-kunnossa, joten mulle oli jo alusta alkaen selvää, että haluan asua tällaisessa WG:ssä. Niiden etsimiseen on mainio sivusto esimerkiksi WG-Gesucht, josta omanikin löysin.

Löysin vuodenvaihteessa jo asunnon, jota vuokrattiin huhti-heinäkuuksi; palttiarallaa siksi ajaksi, kun oon maisemissa. Kyseessä oli siis 12m2 kalustettu huone WG:ssä, jossa asui lisäksi toinen tyttö. Kaikkine sivukuluineen (vesi, sähkö, netti ja puhelin) vuokra oli 265 euroa, eli ei todellakaan paljon - etenkin kun ottaa huomioon, että asunto on korkeimmassa kerroksessa ja siitä kävelee muutamassa minuutissa kahteen ruokakauppaan sekä kymmenen minuuttia keskustaan ja yliopistolle. Lisäksi kämppis on kasvissyöjä, mua pari kuukautta nuorempi ja etsii sosiaalista kanssa-asujaa!

Kuvat: WG-Gesucht.de

Laitoin sivuston kautta viestiä huonetta vuokranneelle tytölle, joka vastasi mulle jonkin ajan kuluttua. Kaikki hoitui aika mutkattomasti: mailailin sekä huonetta vuokranneen, itse Ameriikoissa vaihdossa olleen tytön kanssa, ja sitten tulevan kämppikseni kanssa. Skypetin ensin tulevan kämppikseni kanssa, ja juteltiin muun muassa siivousasioista, jotka kämppiselämässä on tärkeitä. Mun vuokranantajakin halusi skypettää vielä mun kanssa, ja kävi ilmi, että hän opiskelee puheviestintää sivuaineena - kuinka siistiä sekin! Oli kuin oltaisiin tunnettu jo vaikka kuinka pitkään kun jaariteltiin Skypessä niin kauan. Tän toisen Skype-puhelun aikana jo kuulin, että mut oli valittu asuntoon muutamien hakijoiden joukosta. Mulla oli siis katto pään päälle jo kolmisen kuukautta ennen kuin olin ees lähdössä, eli ihan tosi ajoissa, mikä oli vaan tosi hyvä. Vuokrasoppari me kirjoitettiin skannaamalla ja mailaamalla toisillemme, koska se sopi molemmille eikä tarvinnut lähteä postittelemaan Atlantin yli alkuperäisiä papereita.

Nyt oon laitellut vähän viestiä mun kämppiksen kanssa, ja hän hakee mut rautatieasemalta sunnuntaina ettei tarvii hortoilla rinkan ja Kånkenin kanssa ympäri uutta kaupunkia parinkymmenen asteen lämmössä... Yhden ison ja pienen pyyhkeen meinaan ottaa mukaan, mutta petivaatekysymys on vähän auki - mun huoneessa ei välttämättä oo ees tyynyä ja peittoa vielä. Lisäksi saksalaisten tyynyt on koko Euroopan kokoisia, eli täkäläiset tyynyliinat ei niihin ees passaa. Täytyy katsoa, miten ekan su-ma-yön kanssa tehdään (sunnuntaisinhan kaupat ei Saksassa oo auki) ja marssittava sitten ostoksille. Meillä kotona petivaate- ja pyyhekaappi pursuilee, ja petivaatteita rakastavana on tehnyt nyt tosi pahaa kulkea alepussilakanoiden ohi silmät kii. Pääsen luvan kanssa petivaateostoksille!!

Tässä vielä uusi sinkku Roger Cicerolta, jonka uusi levy julkaistaan ylihuomenna ja jota oon fiilistellyt Leipzigia ootellessa:

Tällä viikolla jo lennetään

Huh, johan tässä on päivät vierähtäneet. Sain viimeisetkin kurssit Suomessa purkkiin, vietettiin meidän ensimmäistä vuosipäivää mun poikaystävän kanssa, piipahdin päiväreissulla Helsingissä kokoustamassa eurovaaliasioista ja mun läksiäisetkin oli viime perjantaina. Eilen käytiin leffassa ja syötiin niin paljon karkkia, että molemmilla oli paha olo koko illan (tämä oli mainitsemisen arvoista).

Lähtö Leipzigiin lähestyy: se on lauantain ja sunnuntain välisenä yönä. Mun eräs ystävä kehotti mua jo noin kuukausi sitten lukemaan saksalaisia sanomalehtiä, jotta saan kielen rullaamaan ennen matkustamista. Eilen avasin Deutsche Wellen telkkarista ja ymmärsin kyllä, jos jaksoin kuunnella. Keskittyminen on kuitenkin todella raskasta: tuntuu, että pitää pinnistellä ja prosessoida koko ajan. Nyt mulla soi Radio Leipzig, selasin Süddeutsche Zeitungin läpi ja tuijotan Leipzigin rautatieasemaa verkkokamerasta.

Mun fiilikset vaihdosta vaihtelee koko ajan. Aamulla saatan ajatella, että ihanaa, onpa kivaa lähteä ja kokea uusi kaupunki ja päästä puhumaan saksaa ja tutustua uusiin ihmisiin, mutta jo aamupäivällä - kuten nyt - on niin ahdistunut olo, että oikeasti oksettaa. En halua lähteä, en kuitenkaan ymmärrä mitä mulle puhutaan, yliopisto on niin vanhoillinen ja byrokraattinen enkä kuitenkaan löydä ketään ystäviä.

Pakkaamista en oo uskaltanut ajatella, vaikka lähtöön ei ole vielä edes viikkoa. Rinkan ajattelin hakea ehkä tänään häkkäristä kaiken muun tavaran alta ja tehdä vähän listaa tavaroista, joita tarvitsen mukaani. On niin vaikeaa ajatella, mitä haluaisin pitää päälläni neljä kuukautta - onneksi tuun puolivälissä piipahtamaan Suomessa.

Asioita, joita oon jo hoitanut: rokotukset kuntoon (jäykkäkouristus ja puutiaisaivokuume), luottokortin hankkiminen, bussi- ja juna- ja lentolippujen hankkiminen, asunnon hankkiminen, kurssien selailu, tutor-ohjelmaan ilmoittautuminen (mun "Buddyn" piti mailata mulle n. kolme viikkoa sitten, mutta eipä oo kuulunut),  hoitanut Kela-asiat kuntoon, tehnyt osoitteenmuutoksen ja ilmoittanut vielä ulkoministeriöönkin, että oleilen ulkomailla. Vielä pitäisi: pohtia suomalaisen puhelinliittymän kohtalo, kenties vaihdattaa tänhetkisen varapuhelimen akku, otattaa passikuvat opiskelijakorttia varten sekä pakata.

Leipzigin asuntoasioista mulla on ihan oman postauksen verran kerrottavaa. Sen vielä sanon, että puheviestinnän perusopintoihin siellä kuuluu kurssi Politische Kommunikation eli poliittinen viestintä. Kurssilla käsitellään muun muassa avoimuutta poliittisen viestinnän areenana, poliittisen viestinnän strategioita, joukkoviestimiä ja sosiaalisia verkostoja poliittisen viestinnän alustana sekä puolueita ja vaaliviestintää. Aion tenttiä koko kurssin ja napata viis noppaa, koska: onko muka jotain parempaa.

Millaista on puheviestinnän opiskelu?

Havahduin siihen, että yliopistohaku alkoi eilen, enkä oo valottanut vielä, millaista se puheviestinnän opiskelu oikeastaan on. Tässä on muutamia hajanaisia ajatuksia - saa täydentää kommentteihin!

Heti aluksi faktat selviksi: puheviestinnältä ei valmistuta puheterapeutiksi tai koulupsykologiksi, kuten mulle on esitetty. (Radio)toimittajaksi voi puheviestinnän maisterina työllistyä, mutta siihen koulutus ei varsinaisesti valmenna. Puheviestinnällä ei myöskään keskitytä puheiden pitämiseen tai jauheta Aristoteleen Retoriikka-teosta uudelleen ja uudelleen.

Kuva: JYU Puheviestintä

Puheviestinnän parempi nimi oiskin vuorovaikutustiede tai joku vastaava. Me opiskellaan ihmisten välistä vuorovaikutusta: esimerkiksi nonverbaalista viestintää, ryhmän muodostumista, kahdenvälisiä suhteita. Meillä tutkimuksen painopisteenä on vuorovaikutuksen dynamiikka vuorovaikutussuhteissa, ryhmissä, tiimeissä ja yhteisöissä. Sen alle kuuluu kolme tutkimusaluetta: vuorovaikutus ja vuorovaikutussuhteet, viestintäkompetenssi ja vuorovaikutustaidot sekä teknologiavälitteinen vuorovaikutus. Miltä kuulostaisi esimerkiksi perehtyä virtuaalitiimien toimintaan henkiseen väkivaltaan vuorovaikutussuhteissa (esim. koulukiusaaminen)?

Puheviestinnän opiskelu Jyväskylän yliopistossa jakautuu perusopintoihin, aineopintoihin ja syventäviin opintoihin. Perusopinnot on koko viestintätieteiden laitoksen yhteiset viestinnän ja median perusopinnot, joissa käsitellään muun muassa mediakritiikkiä, viestintää ja vaikuttamista sekä työelämäviestintää. Yleisesti ottaen perusopinnot täytyy suorittaa ennen aineopintoihin siirtymistä, mutta meillä ainakin puheviestinnän aineopintojen opiskeleminen alkoi perusopintokurssien kanssa yhtä aikaa. Mulla on tällä hetkellä aineopinnot kesken - ja ne tosiaan pitää luonnollisesti suorittaa ennen syventäviä opintoja.

Jos jotain sanoo itse opiskelemisesta, niin meillä on ollut tenttejä ainakin tähän mennessä aika harvoin. Se on musta hyvä ja kiva juttu, koska ei tätä ainetta opita kirjoista lukemalla. Me esimerkiksi ollaan kuvattu oman ryhmämme toiminnasta lyhyt video ja analysoitu sitä ryhmässä erilaisilla analyysimenetelmillä. Oli meillä sellainen kotitentti, että kun oltiin opiskeltu kahdenvälisiä suhteita, saatiin mailiin kirje meidän "ystävältä", joka kertoi ihmissuhdeongelmistaan. Siihen kirjeeseen  piti sitten vastata käyttämällä kurssilla opittua, esimerkiksi itsestä kertomisen teoriaa. Kuinka kivaa!

Puheviestinnälle otetaan sisään alle parikymmentä opiskelijaa vuosittain, joten ryhmäkoot on pieniä ja omista ryhmäläisistä tulee läheisiä. Meitä puheviestinnän opiskelijoita on muutenkin vähän, joten puhikset pitää hyvin yhtä ja kaikkien vuosikurssien tyyppejä moikkaillaan yliopistolla. Ainejärjestö Parku järjestää tosi paljon kaikkea vapaa-ajan toimintaa, joissa muihin pääsee tutustumaan.

Kuva: JYU Puheviestintä

Itse oon tykännyt puheviestinnän opiskelusta sen takia, että voin puheviestinnän maisterina työllistyä tosi erilaisiin viestinnän alan töihin. Tästä tutkinnosta saa tehtyä sivuaineilla (mulla tällä hetkellä yhteiskuntapolitiikka ja Euroopan integraatio) itsensä näköisen ja pääsee erikoistumaan. Kannattaa esimerkiks tutustua puheviestinnältä valmistuneiden tarinoihin. Oon myös tykännyt meidän opiskelumenetelmistä, koska oon vähän huono pänttäämään kirjoista.

Kantsii siis tutkia yliopiston nettisivuja, googlailla ja laittaa vaikka kysymyksiä kommenttilaatikkoon! Aiemmin kirjoitin myös millaista puheviestinnälle on hakea. Tervetuloa ketuksi puheviestinnälle!

The Monuments Men - mikä on taiteen arvo?

Huh, tieteenfilosofian tentti on vienyt kuluneella viikolla musta ihan heittämällä kaikki mehut. Nyt vaan peukalot pystyyn että se menis vielä läpikin...

Aloitettiin eilen joululahjaelokuvalippujen käyttäminen ja käytiin katsomassa The Monuments Men, joka sai ensi-iltansa Suomessa toissapäivänä.

Lyhykäisyydessäänhän leffa kertoo Yhdysvaltain armeijan erikoisjoukosta, the Monuments Menistä, joka toisen maailmansodan aikana yrittää pelastaa natsien varastamia arvokkaita taideaarteita takaisin niiden oikeille omistajilleen. Etukäteen olin lukenut arvosteluja, joissa elokuvaa moitittiin tasapaksuudesta ja latteudesta. Tää ei kriitikoiden mukaan oo myöskään George Clooneyn parhaimpia ohjauksia. En siis oottanut mitään mestariteosta, mutta ihan viihdyttävää parituntista.

Sellainen elokuva olikin. Musta oli todella kiinnostavaa se, miten The Monuments Men tuo sodasta esiin puolen, jota ei ole tullut ajatelleeksikaan - etenkin, kun koko tarina perustuu tositapahtumiin. Hitler, taidemies itsekin, halusi kerätä itselleen mittavan taidekokoelman ja perustaa Führer-museon, jonne ne kaikki koottaisiin. Natsit kuitenkin tuhosivat esimerkiksi lukuisia kuuluisia maalauksia, koska tiesivät, etteivät itse voi pitää niitä - mutta etteivät muutkaan saisi niitä silloin käsiinsä. Onko taide siis arvokasta vain silloin, kun sen omistaa itse?

Taiteen arvoa voi miettiä myös nimenomaan sodan aikana. Kun ihmisiä kuolee, onko oikeasti tärkeää pistää paukkuja taiteen suojelemiseen? Elokuva mun mielestä summaa hyvin, miksi niin on. Sota voi pyyhkäistä kartalta kokonaisen sukupolven, mutta jos samalla tuhotaan niiden tyyppien tekemää taidetta, on kuin koko sukupolvea ei ois ollut olemassakaan.

Ei elokuva mikään erityislaatuinen olekaan, mutta se ei musta haittaa. Se on silti tyylikäs, ja vaikka vähän tasapaksu onkin, todella mielenkiintoinen. Kahdessa tunnissa ei kertaakaan käynyt mielessä vilkaista kelloa. Pidin myös siitä, että vaikka kyseessä on sotaelokuva, tässä väkivalta on vain sivuroolissa. Oon pahimman luokan nynny ja nytkin puristin poikaystävän käsivarren miltei mustelmille, mutta loppupeleissä tässä ei nyt puhuta mitenkään raa'asta elokuvasta. (Toki ihmisiä ammutaan, ja pahinta siitä tekee juuri se, että se on niin todenmukaista - ei mikään järjetön robottiräiskintä oo niin pelottavaa, koska se ei oo uskottavaa.)

Suosittelen elokuvaa kaikille, joita aihepiiri yhtään kiinnostaa. Oon itse paatunut toista maailmansotaa käsittelevien elokuvien ja dokumenttien katsoja, joten tottahan tää mua viihdytti. Ois kuitenkin mukava kuulla, inspiroituuko muut tästä samalla tavalla. Joka tapaukessa The Monuments Men mun mielestä puolustaa paikkaansa sotaleffojen sarjassa - nimenomaisesti tuoreen näkökulmansa ansiosta.

Testissä Pacificon brunssi

Päätettiin jo etukäteen käydä Helsingin-reissun sunnuntaipäivänä brunssilla, sillä sellaiselle ei täällä Jyväskylässä noin vain pääsekään (paitsi sain kuulla, että Toivolan Vanhan Pihan Kahvila Muisto tarjoilee brunssia sunnuntaisin, mahtavaa!). Pacifico valikoitui paikaksi kohtuullisen hinnan, hyvän sijainnin sekä mainostettujen kasvisvaihtoehtojen ansiosta.

Päästiin paikalle vähän klo 11 jälkeen, ja paikalla oli silloin jo jonoa. Istumaan mahtui kuitenkin hyvin ja oman pienen pöydän löysi kuitenkin helposti - varsinaisesti paikka pamahti täyteen puolenpäivän jälkeen. Kannattaa siis ehkä yrittää saapua paikalle heti brunssin alkaessa klo 11, koska myös pöytien välissä kulkeminen oli silloin helpompaa. Pacificon brunssi on tarjolla klo 15 saakka.

Hinta ilman juomaa oli 14,90e, mikä on mun mielestä todella kohtuullinen siihen nähden, miten mekin ruokaa vatsaan lapottiin. Tarjolla oli vähän meksikolaistyyppistä safkaa, mutta myös esimerkiksi pasta-rucola-mozzarella-salaattia, paria eri tonnikala- ja perunasalaattia, nakkeja ja lihapullia sekä nachoja. Ruokaa oli ihana lappaa lautaselle, sillä kaikki oli tosi herkullisen näköistä! Erityismaininnan saa esimerkiksi marinoidut kesäkurpitsaviipaleet fetalla.

Kunnon ruokien lisäksi tarjolla oli niin paahto- kuin ruisleipääkin sekä sämpylöitä ja niille kaikkea marmeladista nutellaan ja kasviksista perus juuston ja leikkeleen kautta erilaisiin tahnoihin. Ne levitetahnat näyttivät tosi hyviltä, mutta koska niissä vain yhdessä luki mitä niissä on (se tais olla jotain lohijuttua), en uskaltanut niitä maistella. Sitten vielä jogurttia ja mysliä ja marjoja ja tuoretta ananasta ja juomaksi niin appelsiinimehua, superhyvää sitruunalimpparia kuin kahviakin. Jälkkäriksi sai jätskiä, kastikkeita ja strösseleitä sekä omenakaurapaistosta! Nyt vasta itekin tajuan miten naurettavan paljon siellä oli kaikkea.

Ruoka oli todella hyvää, ja sen takia sitä sitten syötiinkin niin paljon että tuli melkein paha olo... Tyyliin vyöryttiin pois sieltä. Makuja oli monipuolisesti niin lempeistä salaateista tulisempiin juttuihinkin. Erityismaininnan saa superhyvä sitruunalimppari! Se ei ollut lainkaan liian kirpsakkaa, vaikka sellaisestakin tykkään. Kasvis- ja sekasyöjille ruokaa on hyvin, mutta vegaania ei Pacificon brunssi palvele - siitä vähän miinusta. Monissa salaateissa oli jotain majoneesia (liekö vegaanista, en tiedä) tai juustoa. Kahviin sai kyllä soijamaitoa, mikä oli kiva, koska muuten oisin joutunut juomaan kahvin mustana.

Yhteenvetona Pacificon brunssista: jos sopii sun ruokavalioon, kantsii tsekata, suosittelen!

Parasta nyt: Bonobo ja Soul Valpio Band

Hei hei ja terkkuja Helsingistä! Tultiin parin vuorokauden visiitille etelään, koska huomenna on Bonobon loppuunmyyty keikka Tavastialla. Mitään sen tarkempia suunnitelmia meillä ei oo: huomenna meinattiin nautiskella brunssista ja siinä kaikki. Ehkä ajellaan ratikoilla eestaas ja katellaan maisemia!

Bonobo on mulle melkoisen uusi tuttavuus. Oikeastaan koko tutustuminen meni niin, että kun keikan liput viime lokakuussa tuli myyntiin, mun poikakaveri oli mulle sellai "Bonobo on hyvä, mennääks kattoon". Koska tälle viikonlopulle oli sattumassa ystävänpäivä ja meidän kuukausipäivä, aateltiin tehdä samalla lyhyt vapaa-ajan reissu Helsinkiin. Kuunneltiin silloin Bonoboa hetki ja totesin että "joo mennään vaan". Huomenna se siis koittaa!

Ootan sitä, kun voi fiilistellä silmät kii musiikkia, sillä Bonobo on niin eteeristä. Ihanaa toisaalta, kun ei oo sellanen krebakeikka että on hirvee hiki ja hengästyttää ja muuta (hyi oon aikuisen kuuloinen). Kuunnelkaa ite!

Toinen juttu mistä mun pitää hehkuttaa on Soul Valpio Band, joka julkaisi eilen uudelta, toukokuussa julkaistavalta Tyydyty-albumilta biisin Lapsettaa. Soul Valpio aiheuttaa mulle kunnollisia fanityttökohtauksia enkä vaan saa tarpeekseni tosta musiikista! Korvista valuu siirappia ja pakahdun siihen miten taitavaa soundia Soul Valpio Band saa aikaiseksi.

Mulla on ollut mahdollisuus nähdä ryhmä muistaakseni kaks kertaa livenä: JKL All Stars -bileissä syyskuussa 2012 ja Canvas Festival -festareilla elokuussa 2013. Janoan lisää! Harmi, että oon uuden levyn julkaisun aikaan just Saksassa, sillä jorasin niin kovasti Canvas Festivaleilla keikan eturivissä ettei sitä vissiin voinut olla lavalle asti huomaamatta... Soul Valpio bändeineen saa mut jatkuvasti hyvälle tuulelle ja se on musta musassa myös tärkeää. Voisin kuunnella tätä loputtomiin!

Saksalaisen tehokkuuden malliesimerkki

Mun opiskelukavereista kaikki muut tänä keväänä vaihtoon lähtevät on jo ehtineet reissata kohteisiinsa ympäri Eurooppaa ja mulla vaan matkakuume kasvaa, kun luen niiden vaihtoblogeja (linkkejä sivupalkissa!). Toisaalta haluaisin vaan jäädä Suomeen. Jänskättää!

Kun olin saanut vahvistuksen Jyväskylästä, että pääsen Leipzigiin, mun oli vielä haettava sinne. Netissä täytettiin ihan kelpo lomake, johon annettiin muun muassa omat tiedot sekä tiedot koulutuksesta ja kielitaidosta. Lomake lähetettiin sähköisesti Saksaan, mutta nyt alkaa se hauska tarina: tarina saksalaisesta tehokkuudesta.

Sen lisäksi, että lomake pistettiin netitse Saksaan, mun piti printata sama paperi. Lomakkeeseen piti liittää oma naamakuva, jota ei - tietenkään - voinut tehdä sähköisesti, vaan printtasin sitten erikseen kuvan itsestäni jonka liimasin hakemukseen. Papereihin piti hakea laitoksen amanuenssilta leimat ja allekirjoitukset ja niiden lisäksi mukaan piti laittaa kopio kielitodistuksesta. Hakemuksen deadline oli 15. tammikuuta, mutta mun paperit lähti matkaan jo joulukuussa

Oon ite tehnyt lukiossa Das Deut­sche Sprach­di­plom der Kul­tus­mi­nis­ter­kon­fe­renz -kielikokeen, jossa testattiin mun kuullun- ja luetunymmärtämistä sekä kirjallista ja suullista tuottamista. Jos lukiossa on mahdollista tehdä toi koe, niin suosittelen! Myöhemmin sen tekeminen kai maksaa, mutta mää sain sen veloituksetta tehtyä. Ton kokeen läpäisee kyllä vain pieni osa, ja se on oikeesti aika haastava. Se kuitenkin osoittaa, että osaan saksaa riittävästi opiskellakseni korkeakoulussa - se ihan lukee paperissa. Kopio tuosta todistuksesta riitti Leipzigin yliopistolle, muuten ois tarvinnut ruveta tekemään täällä kielikoetta ja liittää todistus siitä hakemukseen.

Leipzigista tuli loppiaisena mailia sellai "moikka, sun paperit on kunnossa, laitamme sulle lisätietoja kuun lopussa postitse". Dudes hei, postitse. No, oottelin sitten tammikuun vikalle viikolle kunnes mulle kolahti pienestä postiluukusta pikkuruinen kirje Leipzigin yliopiston logolla. Mukana oli todistus mun opiskeluoikeudesta Leipzigissa, kampuskartta sekä kirje, jossa oli kahden rivin mittaisia linkkejä. Kamoon! Just eilen naputtelin niitä selaimen osoiteriville ja tunsin itteni tosi typeräksi kun lyöntivirheiden takia tuli koko ajan erroria. Tietty oli kiva saada postia, mutta noikin ois voinut laittaa pdf-liitteinä sähköpostissa...

Asiat yliopiston kanssa on nyt siis okei. Mun täytyy ilmoittautua yliopistolla 31.3.-1.4. käymällä niiden toimistossa tiettyjen kellonaikojen sisällä. Mukana täytyy olla voimassaoleva passi, kaksi passikuvaa, opiskelutodistus (jonka ne laittoi mulle postissa Leipzigista, että otan sen mukaan kun lähden Leipzigiin...) sekä EU:n sairasvakuutuskortti tai todistus, että mulla on sairasvakuutus jossain yhtiössä. Kartasta oon jo katellut, missä päin yliopiston rakennuksia kaupungissa on. Huuhuu, en voi oikein uskoo tätä todeksi!

Millaista on hakea puheviestinnälle?

Opiskelen toista vuotta Jyväskylän yliopistossa puheviestintää, jos se ei tähän mennessä oo vielä käynyt selväksi. Puheviestintä ei juuri kerro kellekään ensikuulemalta mitään, ja oon tottunut selittelemään jatkuvasti mitä opiskelen ja mikä musta tulee isona. Jos mietit puheviestinnälle hakemista, kannattaa jatkaa lukemista. Kerin vähän taaksepäin ja kerron ihan ensimmäiseksi miten meille haetaan.

Pääsin puheviestinnälle kesällä 2011, mutta lykkäsin aloittamista vuodella. Kun tein yhteishakua, hain ajatuksella "haluaisin tehdä toimittajan töitä tai muuta semmosta viestintäjuttua". Puheviestintä taisi olla mun toinen tai kolmas hakukohde, muuten hain muun muassa journalistiikkaa tänne Jyväskylään ja tiedotusoppia Tampereelle.

Puheviestinnän pääsykokeisiin ei pääse kaikki, vaan sinne päässeille tulee kirje siinä toukokuun vikoina päivinä. Pääsykokeisiin pääsee taustapisteillä, jotka lasketaan ylioppilaskokeiden tuloksista. Mun aikaan yhden lisäpisteen sai myös, jos oli suorittanut lukiossa puheviestinnän loppukokeen (ryhmäkeskustelu ja puhe). Pääsykoekutsussa on ennakkotehtävä, eli viiden minuutin puhe annetusta aiheesta ja puhe tiivistettynä paperille tiettyyn merkkimäärään. Vuonna 2011 meidän piti kertoa siitä, miten hyödyntäisimme puheviestinnän maisterin osaamistamme työyhteisössä.

Pääsykoekutsussa lukee myös koepäivä. Muistan kun tein edellisenä iltana ennakkotehtävää sellai "lollol mitäköhän tästä tulee" ja sellaiselta se tuntui kun pääsin koepaikalle. Muut oli sellai "lainasin sitä ja sitä puheviestinnän kirjallisuutta" ja mulla oli lähteenä vaan yliopiston omat sivut... Meidät kootiin yhteen ja kerrottiin, milloin oma valmistautumisaika alkaisi ja moneltako itse koe olisi. Meidän piti tulla siis odotustilaan viimeistään tiettyyn omaan aikaan, josta siirryttiin aikanaan koetilanteeseen.

Mun pääsykoetehtävä oli kaikkee muuta kuin puheviestintää. Selitin miten toimisin organisaatioissa ja olisin toimittaja, eli puhuin viisi minuuttia käytännössä muita meidän laitoksen aineita eli yhteisöviestintää ja journalistiikkaa. Puhe pidettiin siis kahdelle puheviestinnän opettajalle tai tutkijalle ja ojennettiin samalla oma tiivistelmä. Puheen jälkeen oli haastattelu, jossa mitattiin motivaatiota ja esiintymistaitoja. Multa kysytiin muun muassa mikä mua kiinnosti ja ei kiinnostanut opetussuunnitelmassa (kannattaa siis lukea se hyvin toisin kuin mää tein!) sekä mitä teen jos en pääse puheviestinnälle nyt sisään. Toinen haastattelijoista on yleensä "se hyvä" ja toinen "se paha", eli toinen hiillostaa enemmän. Mää en ite muista tällaista, mutta kaikilla muilla on ollut tällaisia kokemuksia.

En päässyt kertaheitolla sisälle, vaan sain ensin hylkykirjeen. Olin sellaiseen varautunutkin, sillä mulla oli oman alan määräaikainen duunipaikka tiedossa vuodeksi. Silti vähän itketti. Myöhemmin mulle tuli taas kirje yliopistolta ja mietin että mitäs ihmettä te nyt hierotte sitä hylsyä mun naamaan. Kävikin niin, että pääsin viidenneltä varasijalta sisään! Otin ilman muuta paikan vastaan ja soitin yliopistolle kysyäkseni mun pääsykoepisteitä. Maksimipistemäärä oli 100 pistettä, josta ennakkotehtävän osuus oli 30. Ite sain siitä 16... Puolestaan motivaatio ja esiintymistaidot pelasti mut, sillä niistä nappasin pisteitä ihan huolella. Tarkempia pisteitä en muista. Sisään jengiä otetaan yleensä vuosittain joku 15-20 henkeä, eli pienellä ryhmäkoolla mennään.

Itse opiskelusta mulla on niin paljon kerrottavaa, että taidan kertoa siitä vielä erikseen. Puheviestinnälle hakeminen on jännää, mutta hei - eipä oo muuten ulkolukua! Haastattelussa mitataan sopivuutta alalle kyllä aika hyvin. Ihan pystymetsästä ei siis meillekään pääse - ollaan Jyväskylän yliopiston humanistisen tiedekunnan vaikeimpia aineita päästä sisään. Lisää hakemisesta voi lukea yliopiston sivuilta.

Ajatuksia ja mun tarina kasvissyönnistä

Oon tilasto_kyttääjä_nainen ja huomasin että mun blogiin on päädytty hakusanoilla vegaani ja kasvisruoka. Se onkin ihan oikein, sillä oon vegaanipainotteinen kasvissyöjä, joka tykkää laittaa ruokaa ja kokeilla uusia juttuja. Aion jakaa hyviä reseptejä eteenpäin (oon myös nolottavan paatunut ruokakuvaaja) - viime aikoina ruoanlaitto on vaan ollut sitä "mitäköhän tuolta kaapista löytys" -tyyppistä iltakasin jälkeen kun tulee töistä.

Oon syönyt kasvispainotteisesti muistaakseni vuodesta 2005, eli oon ollut melkein 13 kun siirryin esimerkiksi koulussa syömään kasvisruokaa. Ajatus siitä, että mun ruokani on ollut joskus ihan yhtä elävä kuin minä ja sillä on ollut yhtä lailla tunteita kuin mulla, oli puistattava. Viimeistä liharuokaani en muista, sillä viimeiset vuodet ennen täyttä lihasta kieltäytymistä saatoin syödä lihaa esimerkiksi sukulaisilla vieraillessa. Nyt oon kuitenkin jo monta vuotta syönyt vain kasvissafkaa ja suku ynnä muu jengi tietää sen.

Vegaanipainotuksen otin ruokavalioon joskus keväällä tai kesällä 2012. Olin helmikuussa muuttanut omaan asuntoon ja korvannut esimerkiksi kerman ja maidon kasviperäisillä tuotteilla. Mietin, miksen voisi jättää pois viimeistä eläinperäistä linnaketta mun ja vegaaniuden välillä eli juustoa leivän päältä. "Ihan hyvin voin", ajattelin, ja niin teinkin. Nykyisin syön juustoa jos sitä on esimerkiksi tarjolla ja ostan tyyliin kerran parissa kuussa kotiin. Raejuusto on mun heikkous... En oo siis ehdoton vegaani, mutta sillä painotuksella (en esim. käytä muita maitotuotteita) ja se tuntuu nyt hyvältä.

Mun kasvissyönnillä on taustallaan ennen muuta eettiset ja ilmastolliset syyt. En halua olla tukemassa eläimiä huonosti kohtelevaa tehotuotantoa ja samalla haluan pienentää mun hiilijalanjälkeäni. Vaikka tietty esimerkiksi luomulihaa on tarjolla, oon jo niin vahvasti kasvissyöjä ettei musta vaan enää saisi silläkään verukkeella lihansyöjää. Näiden vuosien aikana myös suhde lihaan on muuttunut, eikä sitä oikeasti tee ees mieli. Välillä tulee jopa huono olo kaupan lihatiskien välissä kun käyn muiden bratwurstien seasta hakemassa omat tofunakkini.

Perustan oman ruoanvalmistukseni aina jonkin proteiininlähteen ympärille: oli se seitan, tofu, soija, quorn, palkokasvit tai mikä ikinä. Iduista pidän etenkin ja viime aikoina oon opetellut seitanin tekoa. Soijasuikaleet oon oppinut maustamaan niin että niitä tekisi mieli napsia suoraan pannulta ennen kuin ne ehtii edes lautaselle asti. Tofu on ihanaa grillattuna - etenkin esimerkiksi oliivitofu, joka tossa kuvakollaasissa näkyykin. Mun mielestä erityisen tärkeää kasvisruoan valmistuksessa onkin huolehtia proteiininsaannista (eli purjo-porkkanapihvit ei vaan riitä) sekä maustamisesta. Ei kai ne soijasuikaleet miltään maistu jos ei niitä mausta! Ihan sama juttu jollain maustamattomalla broilerilla.

Uskonto ja ruoka on ihmisille hirveän läheisiä ja henkilökohtaisia asioita, ja ne usein herättääkin keskustelua - ajatelkaa vaikka Helsingin kaupunginvaltuustossa käytyä keskustelua koulujen kasvisruokapäivästä. Ruokaan liittyy aina suuria tunteita ja oma ruokavalio koetaan usein parhaana. Totta kai musta ihmisten kannattaisi vähentää lihansyöntiä tän maapallon kannalta, mutta en oikein usko pakon voimaan. Jos herne-maissi-paprika makaronilla on ainoo kasvisruoka johon on tutustunut, niin en ihmettele jos lihaton vaihtoehto ei nappaa. Kasvisruoka vaatii ehkä vähän enemmän vaivaa, mutta koko ajan vähemmän, kun vaihtoehdot lisääntyvät.

Voisin jaaritella kasvisruoasta vaikka kuinka, mutta olkoon tää tällainen avaus. Niitä reseptejä kyllä tulee jakoon, googlaan niitä itekin mielelläni ja haluun kuulla uusia ohjeita! Viime aikoina oon ollut sen sijaan ahkera leivänleipoja - meen nytkin laittamaan yhden ruisjauhopohjaisen peltileivän uuniin.

Vuosien vuosi 2013

Ei kai vielä oo liian myöhäistä vetää yhteen viime vuotta? Onhan kuitenkin vielä tammikuu. Mulla oli meinaan sellainen muutosten vuosi, että on mulle itsellenikin ihan hyvä vähän kerrata vuotta 2013.

Viime vuosi mulla kului esimerkiksi opiskeluiden ja järjestötöiden parissa. Opiskelin ekan vuoden kevättä ja toisen vuoden syksyä puheviestinnällä Jyväskylän yliopistossa, ja vaikka välillä ihmettelin alavalintaani, tunsin olevani oikeassa paikassa. Haeskelin vielä sivuaineita.

Toimin viime vuonna Jyvioni - Jyväskylän vihreät nuoret ja opiskelijat ry:n toisena puheenjohtajana sekä Jyväskylän Vihreiden varapuheenjohtajana ja viestintävastaavana. Ne tuottivat paljon töitä, mutta pidin kokoustamisesta, tapahtumien järjestämisestä ja yhdistyksissä muutenkin toimimisesta. Se on ollut mun henkireikä pitkään ja oon tutustunut sitä kautta mahtaviin ihmisiin.

Viime kesänä kävin myös elämäni ensimmäisillä festareilla, kun vierailtiin Joensuussa Ilosaarirockissa (itkin koko Sigur Rósin keikan ajan) sekä mun ystävän häissä, joissa mun vegaaniruokavalio oli huomioitu mahtavasti, eli sain muutakin kuin herne-maissi-paprikaa.

Asuin viime vuonna myös kolmessa eri asunnossa. Ensin omassa yksiössä, johon olin muuttanut helmikuussa 2012 (ylävasen), sitten mahtavan kämppiksen kaa kaksiossa (yläoikee) ja nyt mun poikaystävän kanssa tässä kompaktissa kaksiossa. Yksiöstä oli tullut mulle rakas, mutta mulla oli huikea kämppis (tiiän että luet, puspus) jonka kanssa saatiin idea yhteenmuuttamisesta parin viinilasin jälkeen keskellä yötä ja hups vaan, siitä tyyliin viikko niin meillä oli jo muuttopäivä. Siellä asuin huhtikuusta joulukuuhun, ja tähän nykyiseen asuntoon muutettiin joulukuussa.

Viime vuonna isoin juttu mulle oli kuitenkin rakastuminen. Alettiin seurustella mun poikaystävän kanssa maaliskuussa, mutta oltiin tunnettu ja oltu ystäviä sitä ennen jo pari vuotta. Pikkuhiljaa ystävyys syveni rakkaudeksi ja tässä sitä nyt ollaan, avopuolisoina. Syötiin eräänä vapaapäivän aamuna mun yksiössä alkuvuodesta sängyssä mahtava brunssi, täytyiskin uusia se tässä joku päivä... En voisi kuvitella enää elämää ilman mun poikaystävää.

Lisäksi otin viime vuonna tatuoinnin, jota olin harkinnut jo pidemmän aikaa. Otin 44 Tattoon Jaakolla maapallon oikeaan käsivarteeni. Jännitin hirveesti, purin hammasta ja olin muutenkin nynny vaikka tatska on niin pieni ja sen tekeminen kesti ehkä puoli tuntia. Pidän siitä kuitenkin valtavasti ja se muistuttaa mua joka päivä mun arvoista ja siitä mikä mulle on tärkeää. Oikeassa kädessä se on siksi, että oon oikeakätinen ja yritän tehdä oman osuuteni maapallon pelastamiseksi.

Tältä vuodelta on lupa odottaa kans aika paljon: aloitin uusissa töissä viime viikolla, oon lähdössä puoleksi vuodeksi vaihtoon, toivottavasti matkailen, tuun kyllä ikävöimään paljon, mutta ootan myös syksyä nyt jo innolla. Ihanaa kun on jotain mitä oottaa!