Kotiin palattuani mulla oli heti heittämällä hommia: eurovaalit työllistivät mut samantien, ja sen jälkeen Jämsän puoluekokous täytti päivät melko tehokkaasti. Sen jälkeen alkoikin olla kiire opiskella heinäkuun alussa olleeseen tenttiin. Samalla näin perhettä ja ystäviä sekä muun muassa juhlin muutamia valmistujaisia sekä juhannusta. Nyt oon pitänyt pari viikkoa lomaa ja suunnittelen vielä yhden kurssin rykäisemistä ennen kuin mun poikaystävä tulee interraililtaan kotiin ennen elokuun puoliväliä.
En siis oikein edes ehtinyt ajattelemaan Suomeen palattuani mitä on oikein tapahtunut. Mun kotimatkani kesti naurettavat 16 tuntia, joka meni kuitenkin yllättävän nopeasti. Ajatus siitä, että pääsen lopullisesti kotiin, helpotti. Mun poikaystävä lähti Leipzigista maanantaina puoliltapäivin, mun bussi lähti tiistaina klo 5.30 kohti Berliiniä. Kun Matkahuollon bussi ohitti Vaajakosken ABC:n ja olin ihan kotinurkilla, mua alkoi vaan hymyilyttää. Kun astuin kotikynnyksen yli, päällimmäinen tunne oli helpotus: mun ei tarvitse enää lähteä täältä!
Entistä suurempi helpotus oli, kun Jyväskylän yliopiston kansainvälinen toimisto ilmoitti mulle CIMOn päättäneen, etteivät ne peri multa takaisin senttiäkään saamaani 1050 euron Erasmus-apurahaa. Se on taloudellisesti iso voitto. CIMOn mukaan mun tilanteeni oli niin force majeure, että kotiinpaluu oli perusteltua ja välttämättömyys. Kela maksoi mulle ulkomaan opintotukea vielä touko- ja kesäkuulta, vaikken olisi ollut siihen oikeutettu. Ylimääräistä reilua 16 euroa ei kuitenkaan sen vähäisyyden takia peritä takaisin, Kela ilmoitti.
Nyt kun muut kaverit on alkaneet tulla Euroopasta myös kotiin, on tullut vähän haikea olo siitä, ettei mulla ole sitä haikeaa oloa. Sitä, kun voi kerrata niitä kaikkia bileitä, niitä kaikkia tenttejä, sitä uutta kotimaata ja niitä lukuisia ystäviä ympäri maailmaa. Silloin muistan aina sen saman, yhden asian: ei mun elämä olisi ollut sellaista, vaikka olisin Leipzigissa pysynytkin.
Kokonaisuudessaan oon ollut valtavan tyytyväinen mun päätökseen tulla kotiin, se oli ihan oikea. Se jokapäiväinen ahdistus haihtui heti, kun pääsin oman rakkaan kanssa omaan kotiin, omaan lähikauppaan, omaan yliopiston kirjastoon, omien ystävien keskelle. Viimeiset päivät Leipzigissa sain vielä näyttää mun poikaystävälle kaikki mun lempipaikat, mikä oli hyvä päätös ajalle Saksassa. Ainoat hetket, kun oon kaivannut Saksanmaalle, oli nyt kahden viimeisen jalkapallon MM-kisaviikon aikaan... Leipzissa oli salee vähän isommat mestaruusjuhlat kuin täällä Jyväskylässä!
Rahallisesti mun vaihdon keskeyttäminen maksoi paluulipun, jonka sain yllättävän edukkaasti, verran. Totta kai jäin tappiolle esimerkiksi lukukausimaksussa (koska se maksettiin koko lukukaudeksi). Mun vuokrasoppari oli voimassa heinäkuuhun, mutta sovittiin mun vuokranantajan kanssa, että maksan vain kesäkuulta vuokran. Rahoittaakseni muun muassa nämä ja kesän elämistä nostin opintolainaa 4500 euroa.
Sanotaan, ettei kukaan palaa vaihdosta samanlaisena kuin sinne lähti. Kyllä minäkin muutuin. Ymmärsin, mitkä on mun heikkoja kohtia, ja nyt osaan puuttua niihin. Ymmärsin, mikä mulle on tärkeää, ja vaalin sitä nyt kaikin tavoin. Oon ylpeä, että pääsin kokeilemaan vaihtoa, mutta ylpeä myös siitä, että palasin kotiin, kun siltä tuntui.
Haluankin siis, että jos tätä joskus lukee joku, joka pohtii vaihdon keskeyttämistä tai päättää keskeyttää vaihtonsa, muistamaan: siinä ei oo mitään luuseria. Ajattelin itsekin, että on noloa tulla maitojunalla kotiin, mutta se oli oikeasti paras (ja vaikein) päätös, jonka olisin siinä tilanteessa voinut tehdä. Rohkeaa on kuunnella ja seurata omaa sydäntään.
