Edelleen itku kurkussa, mutta nyt sentään perillä

Täällä sitä nyt ollaan, uudessa kodissa. Matka oli uuvuttava, eikä vähiten siksi, että oon itkenyt koko päivän. Se yhdistettynä valtavaan väsymykseen, uuteen ympäristöön sekä vieraaseen kieleen ja kulttuuriin on ollut raskasta. Heti kun pääsin tänne kämpille oli pakko nukkua pari tuntia, ja elämä näytti onneksi heti vähän valoisammalta.

Silti itkettyä on tosiaan tullut hurjana. Ikävästä, lähinnä. Muutos tiiviistä yhdessäasumisesta parintuhannen kilometrin välimatkaan on tuntuva, enkä tällaisena muutenkin herkästi itkevänä ihmisenä sitten oo muuta tehnytkään kuin vollottanut ikävää. Onneksi on enää vain 39 päivää, kun mun poikaystävän kanssa nähdään taas.

Huomenna menen klo 9 ilmoittautumaan yliopistolle. Kuuleman mukaan siellä odottelee 400 vaihtaria, joiden ilmoittautumisia hoitaa kolme virkailijaa. Sitä odotellessa...

Kyyneleet silmissä kohti uutta

12 tunnin päästä bussi kurvaa Jyväskylän matkakeskukselta kohti Helsinki-Vantaan lentokenttää. Sieltä lennän SASin avustuksella Tukholman kautta Berliiniin, jossa olen klo 11.20 paikallista aikaa. Kunhan olen selvinnyt Berlin Tegelin lentokentältä Berlin Hauptbahnhofille eli päärautatieasemalle, Deutsche Bahn vie mut Leipzigiin, jonne saavun klo 15.04. Siellä mun kämppis on poikaystävineen vastassa ja ajavat mut autolla mun uuteen kotiin, mun uudessa kotikaupungissa.

Tänään olen itkenyt varmaan jo ainakin viidesti, ilosta ja haikeudesta, onnesta ja ikävästä. Tuntuu, että käsillä on mun elämäni suurin seikkailu: seikkailu, josta en tule takaisin samana ihmisenä. Pelottaa tällä hetkellä ihan vietävästi, mutta ootan myös sitä aurinkoista (10 vrk sääennuste lupaa Leipzigiin vain aurinkoa ja vähintään +15 astetta joka päivä) ihanankielistä ympäristöä, jossa pian opettelen elämään.

Jyväskylässäkin paistaa aurinko ja on lämmintä +11. Tekisi mieli itkeä vain senkin takia, ja siksikin, että mun jännityksen ja onnen sekaiset ajatukset tiivistyy tän kappaleen poljennossa:

 

Asuntoasiaa leipzigilaisittain

Fiilikset helpottaa! Mun Buddyn maili oli mennyt iloisesti roskapostiin, mutta neuvokkaana nuorena miehenä (puhun nyt itseäni kolme vuotta vanhemmasta) hän etsi mut Facebookista ja laittoi viestiä - ja miten mukava onkaan! "Jos haluat, voin auttaa sua ilmottautumisessa" oli silkkaa hunajaa mun korville, ja "mentäiskö maanantaina vaikka jo kahville" sai mut ehkä vihdoin tajuamaan että oon oikeesti lähdössä. Ens maanantaina kahville Leipzigissa!

Kuitenkin sitä jo pari kertaa lupailemaani asuntoasiaa. Saksalaiset harrastaa tosi paljon WG- eli Wohngemeinschaft-asumista. Suomeksi: ne asuu tosi paljon isoissakin kimppakämpissä, jopa ihan kommuuneissa. Miten kivaa! Luin, että Leipzigissa opiskelija-asunnot on aika kaukana keskustassa ja DDR-kunnossa, joten mulle oli jo alusta alkaen selvää, että haluan asua tällaisessa WG:ssä. Niiden etsimiseen on mainio sivusto esimerkiksi WG-Gesucht, josta omanikin löysin.

Löysin vuodenvaihteessa jo asunnon, jota vuokrattiin huhti-heinäkuuksi; palttiarallaa siksi ajaksi, kun oon maisemissa. Kyseessä oli siis 12m2 kalustettu huone WG:ssä, jossa asui lisäksi toinen tyttö. Kaikkine sivukuluineen (vesi, sähkö, netti ja puhelin) vuokra oli 265 euroa, eli ei todellakaan paljon - etenkin kun ottaa huomioon, että asunto on korkeimmassa kerroksessa ja siitä kävelee muutamassa minuutissa kahteen ruokakauppaan sekä kymmenen minuuttia keskustaan ja yliopistolle. Lisäksi kämppis on kasvissyöjä, mua pari kuukautta nuorempi ja etsii sosiaalista kanssa-asujaa!

Kuvat: WG-Gesucht.de

Laitoin sivuston kautta viestiä huonetta vuokranneelle tytölle, joka vastasi mulle jonkin ajan kuluttua. Kaikki hoitui aika mutkattomasti: mailailin sekä huonetta vuokranneen, itse Ameriikoissa vaihdossa olleen tytön kanssa, ja sitten tulevan kämppikseni kanssa. Skypetin ensin tulevan kämppikseni kanssa, ja juteltiin muun muassa siivousasioista, jotka kämppiselämässä on tärkeitä. Mun vuokranantajakin halusi skypettää vielä mun kanssa, ja kävi ilmi, että hän opiskelee puheviestintää sivuaineena - kuinka siistiä sekin! Oli kuin oltaisiin tunnettu jo vaikka kuinka pitkään kun jaariteltiin Skypessä niin kauan. Tän toisen Skype-puhelun aikana jo kuulin, että mut oli valittu asuntoon muutamien hakijoiden joukosta. Mulla oli siis katto pään päälle jo kolmisen kuukautta ennen kuin olin ees lähdössä, eli ihan tosi ajoissa, mikä oli vaan tosi hyvä. Vuokrasoppari me kirjoitettiin skannaamalla ja mailaamalla toisillemme, koska se sopi molemmille eikä tarvinnut lähteä postittelemaan Atlantin yli alkuperäisiä papereita.

Nyt oon laitellut vähän viestiä mun kämppiksen kanssa, ja hän hakee mut rautatieasemalta sunnuntaina ettei tarvii hortoilla rinkan ja Kånkenin kanssa ympäri uutta kaupunkia parinkymmenen asteen lämmössä... Yhden ison ja pienen pyyhkeen meinaan ottaa mukaan, mutta petivaatekysymys on vähän auki - mun huoneessa ei välttämättä oo ees tyynyä ja peittoa vielä. Lisäksi saksalaisten tyynyt on koko Euroopan kokoisia, eli täkäläiset tyynyliinat ei niihin ees passaa. Täytyy katsoa, miten ekan su-ma-yön kanssa tehdään (sunnuntaisinhan kaupat ei Saksassa oo auki) ja marssittava sitten ostoksille. Meillä kotona petivaate- ja pyyhekaappi pursuilee, ja petivaatteita rakastavana on tehnyt nyt tosi pahaa kulkea alepussilakanoiden ohi silmät kii. Pääsen luvan kanssa petivaateostoksille!!

Tässä vielä uusi sinkku Roger Cicerolta, jonka uusi levy julkaistaan ylihuomenna ja jota oon fiilistellyt Leipzigia ootellessa:

Tällä viikolla jo lennetään

Huh, johan tässä on päivät vierähtäneet. Sain viimeisetkin kurssit Suomessa purkkiin, vietettiin meidän ensimmäistä vuosipäivää mun poikaystävän kanssa, piipahdin päiväreissulla Helsingissä kokoustamassa eurovaaliasioista ja mun läksiäisetkin oli viime perjantaina. Eilen käytiin leffassa ja syötiin niin paljon karkkia, että molemmilla oli paha olo koko illan (tämä oli mainitsemisen arvoista).

Lähtö Leipzigiin lähestyy: se on lauantain ja sunnuntain välisenä yönä. Mun eräs ystävä kehotti mua jo noin kuukausi sitten lukemaan saksalaisia sanomalehtiä, jotta saan kielen rullaamaan ennen matkustamista. Eilen avasin Deutsche Wellen telkkarista ja ymmärsin kyllä, jos jaksoin kuunnella. Keskittyminen on kuitenkin todella raskasta: tuntuu, että pitää pinnistellä ja prosessoida koko ajan. Nyt mulla soi Radio Leipzig, selasin Süddeutsche Zeitungin läpi ja tuijotan Leipzigin rautatieasemaa verkkokamerasta.

Mun fiilikset vaihdosta vaihtelee koko ajan. Aamulla saatan ajatella, että ihanaa, onpa kivaa lähteä ja kokea uusi kaupunki ja päästä puhumaan saksaa ja tutustua uusiin ihmisiin, mutta jo aamupäivällä - kuten nyt - on niin ahdistunut olo, että oikeasti oksettaa. En halua lähteä, en kuitenkaan ymmärrä mitä mulle puhutaan, yliopisto on niin vanhoillinen ja byrokraattinen enkä kuitenkaan löydä ketään ystäviä.

Pakkaamista en oo uskaltanut ajatella, vaikka lähtöön ei ole vielä edes viikkoa. Rinkan ajattelin hakea ehkä tänään häkkäristä kaiken muun tavaran alta ja tehdä vähän listaa tavaroista, joita tarvitsen mukaani. On niin vaikeaa ajatella, mitä haluaisin pitää päälläni neljä kuukautta - onneksi tuun puolivälissä piipahtamaan Suomessa.

Asioita, joita oon jo hoitanut: rokotukset kuntoon (jäykkäkouristus ja puutiaisaivokuume), luottokortin hankkiminen, bussi- ja juna- ja lentolippujen hankkiminen, asunnon hankkiminen, kurssien selailu, tutor-ohjelmaan ilmoittautuminen (mun "Buddyn" piti mailata mulle n. kolme viikkoa sitten, mutta eipä oo kuulunut),  hoitanut Kela-asiat kuntoon, tehnyt osoitteenmuutoksen ja ilmoittanut vielä ulkoministeriöönkin, että oleilen ulkomailla. Vielä pitäisi: pohtia suomalaisen puhelinliittymän kohtalo, kenties vaihdattaa tänhetkisen varapuhelimen akku, otattaa passikuvat opiskelijakorttia varten sekä pakata.

Leipzigin asuntoasioista mulla on ihan oman postauksen verran kerrottavaa. Sen vielä sanon, että puheviestinnän perusopintoihin siellä kuuluu kurssi Politische Kommunikation eli poliittinen viestintä. Kurssilla käsitellään muun muassa avoimuutta poliittisen viestinnän areenana, poliittisen viestinnän strategioita, joukkoviestimiä ja sosiaalisia verkostoja poliittisen viestinnän alustana sekä puolueita ja vaaliviestintää. Aion tenttiä koko kurssin ja napata viis noppaa, koska: onko muka jotain parempaa.

Millaista on puheviestinnän opiskelu?

Havahduin siihen, että yliopistohaku alkoi eilen, enkä oo valottanut vielä, millaista se puheviestinnän opiskelu oikeastaan on. Tässä on muutamia hajanaisia ajatuksia - saa täydentää kommentteihin!

Heti aluksi faktat selviksi: puheviestinnältä ei valmistuta puheterapeutiksi tai koulupsykologiksi, kuten mulle on esitetty. (Radio)toimittajaksi voi puheviestinnän maisterina työllistyä, mutta siihen koulutus ei varsinaisesti valmenna. Puheviestinnällä ei myöskään keskitytä puheiden pitämiseen tai jauheta Aristoteleen Retoriikka-teosta uudelleen ja uudelleen.

Kuva: JYU Puheviestintä

Puheviestinnän parempi nimi oiskin vuorovaikutustiede tai joku vastaava. Me opiskellaan ihmisten välistä vuorovaikutusta: esimerkiksi nonverbaalista viestintää, ryhmän muodostumista, kahdenvälisiä suhteita. Meillä tutkimuksen painopisteenä on vuorovaikutuksen dynamiikka vuorovaikutussuhteissa, ryhmissä, tiimeissä ja yhteisöissä. Sen alle kuuluu kolme tutkimusaluetta: vuorovaikutus ja vuorovaikutussuhteet, viestintäkompetenssi ja vuorovaikutustaidot sekä teknologiavälitteinen vuorovaikutus. Miltä kuulostaisi esimerkiksi perehtyä virtuaalitiimien toimintaan henkiseen väkivaltaan vuorovaikutussuhteissa (esim. koulukiusaaminen)?

Puheviestinnän opiskelu Jyväskylän yliopistossa jakautuu perusopintoihin, aineopintoihin ja syventäviin opintoihin. Perusopinnot on koko viestintätieteiden laitoksen yhteiset viestinnän ja median perusopinnot, joissa käsitellään muun muassa mediakritiikkiä, viestintää ja vaikuttamista sekä työelämäviestintää. Yleisesti ottaen perusopinnot täytyy suorittaa ennen aineopintoihin siirtymistä, mutta meillä ainakin puheviestinnän aineopintojen opiskeleminen alkoi perusopintokurssien kanssa yhtä aikaa. Mulla on tällä hetkellä aineopinnot kesken - ja ne tosiaan pitää luonnollisesti suorittaa ennen syventäviä opintoja.

Jos jotain sanoo itse opiskelemisesta, niin meillä on ollut tenttejä ainakin tähän mennessä aika harvoin. Se on musta hyvä ja kiva juttu, koska ei tätä ainetta opita kirjoista lukemalla. Me esimerkiksi ollaan kuvattu oman ryhmämme toiminnasta lyhyt video ja analysoitu sitä ryhmässä erilaisilla analyysimenetelmillä. Oli meillä sellainen kotitentti, että kun oltiin opiskeltu kahdenvälisiä suhteita, saatiin mailiin kirje meidän "ystävältä", joka kertoi ihmissuhdeongelmistaan. Siihen kirjeeseen  piti sitten vastata käyttämällä kurssilla opittua, esimerkiksi itsestä kertomisen teoriaa. Kuinka kivaa!

Puheviestinnälle otetaan sisään alle parikymmentä opiskelijaa vuosittain, joten ryhmäkoot on pieniä ja omista ryhmäläisistä tulee läheisiä. Meitä puheviestinnän opiskelijoita on muutenkin vähän, joten puhikset pitää hyvin yhtä ja kaikkien vuosikurssien tyyppejä moikkaillaan yliopistolla. Ainejärjestö Parku järjestää tosi paljon kaikkea vapaa-ajan toimintaa, joissa muihin pääsee tutustumaan.

Kuva: JYU Puheviestintä

Itse oon tykännyt puheviestinnän opiskelusta sen takia, että voin puheviestinnän maisterina työllistyä tosi erilaisiin viestinnän alan töihin. Tästä tutkinnosta saa tehtyä sivuaineilla (mulla tällä hetkellä yhteiskuntapolitiikka ja Euroopan integraatio) itsensä näköisen ja pääsee erikoistumaan. Kannattaa esimerkiks tutustua puheviestinnältä valmistuneiden tarinoihin. Oon myös tykännyt meidän opiskelumenetelmistä, koska oon vähän huono pänttäämään kirjoista.

Kantsii siis tutkia yliopiston nettisivuja, googlailla ja laittaa vaikka kysymyksiä kommenttilaatikkoon! Aiemmin kirjoitin myös millaista puheviestinnälle on hakea. Tervetuloa ketuksi puheviestinnälle!

The Monuments Men - mikä on taiteen arvo?

Huh, tieteenfilosofian tentti on vienyt kuluneella viikolla musta ihan heittämällä kaikki mehut. Nyt vaan peukalot pystyyn että se menis vielä läpikin...

Aloitettiin eilen joululahjaelokuvalippujen käyttäminen ja käytiin katsomassa The Monuments Men, joka sai ensi-iltansa Suomessa toissapäivänä.

Lyhykäisyydessäänhän leffa kertoo Yhdysvaltain armeijan erikoisjoukosta, the Monuments Menistä, joka toisen maailmansodan aikana yrittää pelastaa natsien varastamia arvokkaita taideaarteita takaisin niiden oikeille omistajilleen. Etukäteen olin lukenut arvosteluja, joissa elokuvaa moitittiin tasapaksuudesta ja latteudesta. Tää ei kriitikoiden mukaan oo myöskään George Clooneyn parhaimpia ohjauksia. En siis oottanut mitään mestariteosta, mutta ihan viihdyttävää parituntista.

Sellainen elokuva olikin. Musta oli todella kiinnostavaa se, miten The Monuments Men tuo sodasta esiin puolen, jota ei ole tullut ajatelleeksikaan - etenkin, kun koko tarina perustuu tositapahtumiin. Hitler, taidemies itsekin, halusi kerätä itselleen mittavan taidekokoelman ja perustaa Führer-museon, jonne ne kaikki koottaisiin. Natsit kuitenkin tuhosivat esimerkiksi lukuisia kuuluisia maalauksia, koska tiesivät, etteivät itse voi pitää niitä - mutta etteivät muutkaan saisi niitä silloin käsiinsä. Onko taide siis arvokasta vain silloin, kun sen omistaa itse?

Taiteen arvoa voi miettiä myös nimenomaan sodan aikana. Kun ihmisiä kuolee, onko oikeasti tärkeää pistää paukkuja taiteen suojelemiseen? Elokuva mun mielestä summaa hyvin, miksi niin on. Sota voi pyyhkäistä kartalta kokonaisen sukupolven, mutta jos samalla tuhotaan niiden tyyppien tekemää taidetta, on kuin koko sukupolvea ei ois ollut olemassakaan.

Ei elokuva mikään erityislaatuinen olekaan, mutta se ei musta haittaa. Se on silti tyylikäs, ja vaikka vähän tasapaksu onkin, todella mielenkiintoinen. Kahdessa tunnissa ei kertaakaan käynyt mielessä vilkaista kelloa. Pidin myös siitä, että vaikka kyseessä on sotaelokuva, tässä väkivalta on vain sivuroolissa. Oon pahimman luokan nynny ja nytkin puristin poikaystävän käsivarren miltei mustelmille, mutta loppupeleissä tässä ei nyt puhuta mitenkään raa'asta elokuvasta. (Toki ihmisiä ammutaan, ja pahinta siitä tekee juuri se, että se on niin todenmukaista - ei mikään järjetön robottiräiskintä oo niin pelottavaa, koska se ei oo uskottavaa.)

Suosittelen elokuvaa kaikille, joita aihepiiri yhtään kiinnostaa. Oon itse paatunut toista maailmansotaa käsittelevien elokuvien ja dokumenttien katsoja, joten tottahan tää mua viihdytti. Ois kuitenkin mukava kuulla, inspiroituuko muut tästä samalla tavalla. Joka tapaukessa The Monuments Men mun mielestä puolustaa paikkaansa sotaleffojen sarjassa - nimenomaisesti tuoreen näkökulmansa ansiosta.