Viime päivät on olleet täällä henkisesti todella raskaita. Täällä ei oo tapahtunut juuri mitään enkä oo jaksanutkaan tehdä mitään. Lähinnä oon istunut tietokoneella ja pitänyt Ylen tv-kanavia taustalla auki. Nukuttaakin koko ajan, väsymys ei vaan mee pois.
Toissapäivänä olin tutoreiden järjestämällä kapakkakierroksella, ja tutustuin yhteen tosi hauskaan slovenialaiseen tyttöön. Tultiin niin hyvin juttuun, että suunniteltiin jo miten se tulee käymään Suomessa ja minä meen Ljubljanaan. Nähdään kolmen tunnin päästä ja vaan hengaillaan. Ihan kivaa, mutta tällä hetkellä haluaisin vaan maata sängyssä. On vaikeaa jopa keksiä 100 Happy Days -haasteeseen mitään, mistä olisin kunakin päivänä onnellinen tai iloinen, mikä mulle normaalisti on naurettavan helppoa. Ruoka ei myöskään vieläkään maistu: aamupala saattaa olla ainoa, mitä syön päivän aikana.
Koti-ikävä on valtava enkä tähän mennessä oo nähnyt oloa täällä mielekkääksi. Mun luennot alkaa vasta ensi viikon keskiviikkona, joten tässä on kärvisteltävänä ihan samanlainen turhien päivien jakso kuin tähänkin asti, ja tämäkin on tuntunut jo ihan kamalalta. Oon itkenyt joka päivä sellaista lohdutonta itkua, ja eilen jo laskin, paljonko mun kotiinpaluu maksaisi (matka kotiin, Erasmus-apurahan palauttaminen, loput vuokranmaksut Saksaan jne). Summa oli toistaiseksi sellainen, jonka voisinkin maksaa. Suomessa mulla riittäisi kyllä myös kirjatenttejä tehtäväksi, eli opiskelemaan kyllä pääsisin.
Kaikki on sanoneet mulle, että kyllä tästä kivaa tulee kunhan kaikki vaan pääsee vauhtiin. Niin voikin olla, en epäile yhtään. Kaikki on myös puhuneet, että hirveen kiva kokemus se on ja saa ystäviä ympäri maailmaa. Oon kuitenkin vähän skeptinen sen suhteen, ja täällä oon nyt minä Leipzigissa, ei kukaan muu jossain muualla. Mun tilanne ja kaupunki on ihan eri asia kuin kenen tahansa muun vaihtokokemus. Voihan yksinkertaisesti olla, ettei musta ole tähän, enkä pelkää myöntää sitä. Voin olla se luuseri, joka ei selviä ees neljää kuukautta ulkomailla yksin. Se tässä onkin kaikkein pahinta: yksin.
Totta kai täällä tapaa koko ajan uusia ihmisiä ja saa uusia ystäviä, mutta oon silti täällä yksin. Ei mulla ole täällä perhettä (vaikka mun edellisen vaihdon isäntäperhe asuukin parinsadan kilometrin päässä) eikä mun poikaystävä ole täällä. Täällä ei ole niitä ihmisiä, joilta saan voimaa kun en muuten jaksa. Suomessa ne on, ja sinne haluaisin.
En tiedä miten yleinen semmoinen käsitys on - mulla se ainakin oli - että heti kun vaan saa jalkansa tän maan maaperälle, se on menoa ja meitä revitään joka suuntaan Erasmus-juttujen puitteissa. Ainakaan mää en oo kokenut niin. Täällä on jäänyt oikeasti tosi yksinäiseksi, ja täytyy nähdä valtavasti sen eteen, että tästä elämästä täällä saa elämisen veroista. Se on vaikeaa, kun tietää, ettei kotona sellaista vaivaa täytyisi nähdä.
Nyt mun suunnitelmissa on sinnitellä 34 päivää, kunnes mun poikaystävä tulee käymään täällä. Jos mulla silloinkin on vielä kauhea koti-ikävä ja elämä on täällä kurjaa, lähden kotiin. Mitään luuserileimaa en pelkää. En aio kiduttaa itteeni yhtään sen enempää, koska siinä ei ole mitään järkeä. Sitä ennen tuun itkemään vielä kyllä monet itkut, vielä tänäänkin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti