Mama, I'm coming home

Olen päättänyt palata täältä Leipzigista takaisin kotiin Jyväskylään. Tämä voi ehkä tulla yllätyksenä, mutta olen pohtinut asiaa kellon ympäri jo pitkään.

Minut tunnetaan kotipuolessa aurinkoisena, sosiaalisena ja hymyilevänä ihmisenä. Täällä olen ollut kaikkea muuta: masentunut, välinpitämätön ja vetäytyvä. Oloni on pahimmillaan ollut todella lamaantunut, enkä ois halunnut nousta uuteen päivään lainkaan. Olen yrittänyt pitkittää sängystä nousemista ja toivonut nukkuvani mahdollisimman pitkään, jotta päivästä olisi kulunut jo mahdollisimman paljon. Illalla oon odottanut, että pääsisin nukkumaan ja jälleen yksi päivä olisi ohi.

Olen itkenyt täällä päivittäin pahasta olosta. Milloin kotona (okei, usein ja melkein koko ajan), milloin kaupungilla tai luennolla. Viime viikolla purskahdin itkuun lähi-Edekan hyllyjen välissä, kun pastalaatuja oli niin montaa ja ajatuskin niiden väliltä valitsemisesta ahdisti. Perjantaina ollessani kaupungilla olisin halunnut vain huutaa niin kovaa kuin oisin jaksanut ja alkaa sen jälkeen itkeä. Tulin äkkiä kotiin, sillä pelkäsin hyperventilaatiokohtausta, jotka voivat olla kohdallani pahimmillaan ambulanssin vaativia tapauksia.

Ennen pääsiäislomaani Jyväskylässä totesin, että täällä sujuu hyvin, ja totesin silloin täällä ihmisille: "On ihanaa mennä kotiin, mutta myös kivaa tulla takaisin." Nyt kun palaan ajatuksissani noihin tilanteisiin, tajuan, että olin yksinkertaisesti yltiöonnellinen kotiin pääsemisestä. Se ehkä vääristi muita ajatuksia ja teki tilanteesta paremman kuin se oikeastaan oli.

Tämän kaiken on epäilty olevan kulttuurishokkia ja mun on kehotettu jatkamaan täällä. Olen ollut yhteydessä Jyväskylän yliopiston kansainväliseen toimistoon, josta todettiin, etteivät tällaiset oireet kuulu normaaliin kulttuurishokkiin, ja että paluu on nyt parhain vaihtoehto. Saksalainen kulttuuri ei myöskään ole mulle mitenkään erityisen vierasta, sillä oon viettänyt aikaisemminkin pitempiä aikoja tässä maassa. Täällä paikallisessa kv-toimistossa mua kehotettiin tekemään asioita yksin, kun kerroin, että läheiset ovat kotona. Ystäväni kuitenkin totesi minulle viikonloppuna: "Ei toi oo enää kasvattava kokemus." Ei munkaan mielestä. Täkäläisen kv-toimiston virkailija ei myöskään voinut tietää taustoistani, sillä mielestäni oon aina ollut melko itsenäinen.

Olen pohtinut kotiinpalua niin monelta kannalta, etten enää edes muista miltä kaikilta. Suurimmat syyt pysyä täällä olivat kesän toimeentulo sekä slovenialainen ystäväni Liza. Kun sain kuitenkin toimeentulon ja kesän kuviot ratkaistua, suurin kivi putosi mun sydämeltäni. Oli myös äärimmäisen vaikeaa kertoa Lizalle, että oon lähdössä kotiin. Ajattelin kuitenkin, etten voi laskea kaikkea yhden ihmisen varaan eikä yksi ihminen voi olla valintani syy: vaikka poikaystäväni on suurin syy tulla kotiin, hän ei suinkaan ole ainoa.

Rahallisesti paluu kustantaa tietysti jonkin verran. Oon kuitenkin ajatellut, että summa on varsin pieni ajatellen sitä, kuinka paljon parempi mun on olla kotona. Mun mielestä on myös tärkeää pyrkiä kohti omaa onnellisuuttaan, ja tässä tapauksessa se nyt tulee hieman maksamaan. Kuinka paljon, sitä en tiedä vielä. Kaikki kustannukset tulevat pahimmillaan nousemaan vajaaseen pariin tonniin, mutta moni asia on vielä auki, sillä aloitan lähdön varsinaisen organisoinnin vasta tänään. Tuun kirjoittamaan siitäkin - siitä, millaista on palata kesken vaihdon, kuinka paljon se maksaa ja mitä se merkitsee. Sellaista kertomusta en googlaamalla löytänyt.

Oon miettinyt, olisiko mulla ollut helpompaa, jos olisin lähtenyt vaihtoon muiden kanssa samaan aikaan tammikuussa. Oon myös miettinyt, oisko mun ollut helpompaa, jos oisin asunut asuntolassa. Oon miettinyt, oisko mun pitänyt lähteä maahan, jonka kieltä en puhu. Niillä millään ei kuitenkaan ole tällä hetkellä väliä, sillä olen täällä, tässä ja nyt.

Lauantaina pohdin ankarasti, mitä mun pitäisi tehdä. Skypetin silloin mummolaan puolentoista tunnin ajan. Tein päätökseni kotiinpaluusta sunnuntaina, ja maanantaiaamuna soittelin mummolaan uudestaan. Silloin ukki totesi: "Sun naamasta jo näkee, että olet iloisempi, ja jaksat hymyilläkin jo." Se kertoo kaiken olennaisen. Nähdään 13. toukokuuta iltakymmenen jälkeen taas, Jyväskylä!